"Herra on rakkaus."
"Minä Stefanustakin ensimäiseksi heitin kivellä. — Luuletko, että
Natsaretiläinen voi antaa anteeksi kaiken?"
"Kyllä, sillä Herra on rakkaus."
"Minäkin tahtoisin rakastaa Kristusta ja olla hänen omansa, sillä nyt tiedän, että Hän on Jumalan Poika."
"Tule, niin kastan sinut! — Herra on rakkaus."
* * * * *
Johannesta oli jo hetken varrottu yläkerran salissa. Seinäverhot olivat edelleen syrjässä, ja tulisoihdut paloivat kaidepuun renkaissa. Kun Johannes vihdoin astui saliin, jossa Herran muistoateria odotti, oli hänen olennossaan jotain niin kirkastunutta, että hän aivan tietämättään toi tullessaan tuulahduksen toisesta maailmasta. Luukas otti luuttunsa ja alotti kauniin ehtoollisvirren. Tulisoihdut lepattivat vasten tummaa taivasta. Hartaina vyöryivät virren verkkaiset säveleet yli öisen vuoriston. Ilma tuntui olevan täynnä enkelsiipien suhinaa. Ja Ikuinen Rakkaus laskeutui ihmislasten sydämiin.
VI.
Kaksikymmentä vuotta oli vierähtänyt. Roomalainen huvila Liibanonin rinteellä oli juhla-asussaan. Vihreät köynnökset kiertivät parvekkeen pylväitä, portaitten kaidepuita ja pihan salkoja. Puutarha tuoksui, tuhatvuotiset seetrit huojuttivat hiljaa harmaata päätään, ja aamutuuli puheli kukkien yökyyneleitä kuivatessaan: "Pienet kukkalapseni, pian pois kaikki kastekyyneleet! Aukaiskaa taas suloiset teränne ja hymyilkää tuolle lempeälle aurinkoäidille, joka juuri herää yöunestaan. Sillä katsokaas, tänään on juhla, ihmeellinen juhla tuossa roomalaisessa huvilassa. Seuratkaa nyt tarkoin juhlan viettoa, jotta voitte siitä huomenaamulla kertoa minulle, kun taas tulen kyyneleitänne kuivamaan! Hyvästi, kukkalapseni! Minulla on kiire, hyvin kiire, maailmassa on paljon kyyneleitä!" Ja aamutuuli lähti.
Mutta huvilassa ei kukaan ennättänyt kuulla aamutuulen kuiskeita. Mentiin, tultiin, juostiin, sillä olihan tulossa juhla, ihmeellinen juhla. Ainoastaan Aurelia, huvilan hyvä haltija, ei näyttänyt kiirehtivän. Verkkaan hän laskeutui parvekesalista pihamaalle ja meni siitä puutarhan puolelle huhuillen: "Raakel, hoi, oletko täällä!" Keski-ikäinen nainen tuli syvemmältä puutarhasta, ja Aurelia jatkoi puhettaan: