Raakel: "Olivat, meille ainakin! Ja täältähän me sitten aina olemme löytäneet suojapaikan, jonne vainoojiamme olemme paenneet. Monasti olemme ihmetelleet, kuinka tämä sinun vuoristosi on niin turvallinen, eivät edes erämaan ryövärit milloinkaan tule tänne."
Aurelia: "Niin, silläkin on salaisuutensa. Ystäväni Julia on hyvin ylhäistä sukua — keisarin tytär, vaikka harvat sen tietävät — ja siksi Roomasta käsin aina tulee ankara määräys maaherroille valvoa meidän turvallisuuttamme. Kun Herodes Agrippa II pari vuotta sitten sai keisari Claudiukselta tämän Liibanonin maan, kävi hän itse luonamme ilmoittamassa, että hän tekee kaikkensa suojellakseen meidän vuoristoamme, kuten keisari on käskenyt. — Herra itse kai on näin määrännyt, jotta kristityillä olisi jokin turvapaikka vainojen sattuessa."
Raakel: "Niin, Herrahan pitää omistaan huolen. Miten usein olenkaan saanut sen kokea, kun olen puolisoni kanssa vaeltanut evankeliumia julistamassa. — — — Mutta hyvänen aika, tuolla alhaalla laaksossa jo tulevat matkamiehet! Mitä! Siellä ei olekaan Pietaria, vaan apostoli Johannes ratsastaa hänen aasillaan. Paavali ja Barnabas palaavat, mutta sitten siinä tulee vielä Siilas ja Juudas Barsabas. Riennetään nyt vastaan!"
VII.
Vuoren rinteellä korkealla, vanhojen seetrien suojassa sijaitsi pieni, natsaretilainen synagooga. Se oli täynnä Herran kansaa. Oli jo toimitettu tavallinen jumalanpalvelus kiitospsalmeineen ja kastettu nuo kolme lasta. Nyt oli hetken väliaika, jolloin pienokaiset vietiin pois. Vielä psalmi ja Luukas astui hitaasti puhujan paikalle. Sanoin kuvaamaton jännitys kohosi kaikkien kasvoille, kun Luukas alkoi aukaista pergamenttikääröjään. Paavali ja Barnabas kumartuivat aivan tietämättään eteenpäin kuin poimiakseen jokaisen sanan. Aurelia ja Julia pusertivat tuskaisesti käsiään. Ainoastaan apostoli Johannes istui tyynenä ja nyökkäsi Luukkaalle hymyillen päätään kuin sanoakseen: Aiota vain rauhassa, Herra kyllä tietää, mitä olet kirjoittanut! Luukas pani avatun pergamentin syrjään sanoen: "Ystäväni! Olen kirjoittanut tämän kertomuksen Jeesuksen elämästä ystävälleni Teofilukselle Roomaan. Mutta kun tiedän, että lukemattomat muut saavat ainoan tietonsa meidän Herrastamme vain tästä kertomuksesta, olen tehnyt työni äärimmäisellä huolella, olen kirjoittanut vain tärkeimmät tapaukset ja hankkinut luotettavat tiedot. Olen iloinen, kun saan lukea kirjoitukseni Herran omille opetuslapsille. Jos jossakin olen erehtynyt, tulee se oikaistuksi."
Sitten hän otti pergamentin ja alkoi lukea: "Koska monet ovat ryhtyneet tekemään kertomusta meidän keskuudessamme täytäntöön käyneistä tapahtumista — — —"
Tyynellä, tasaisella äänellä jatkui lukeminen tiimasta toiseen. Mutta kuuntelijat eivät huomanneet ajan kulkua, vaan seurasivat yhä kasvavalla jännityksellä kaikkea. Siinä kiiti heidän ohitsensa kokonainen muistojen sarja, iloineen ja suruineen, toiveineen ja tuskineen. Kun Luukas vihdoin tuli kohtaan, jossa kerrottiin pitkäperjantain synkistä tapauksista, puhkesi koko pieni kirkko syviin nyyhkytyksiin. Raakel painoi vaistomaisesti sydäntään, kun Luukas luki: "Niin Jeesus kääntyi heihin ja sanoi: Jerusalemin tyttäret, älkää itkekö minua, vaan itkekää itseänne ja lapsianne!" — Oi, hän oli noitten naisten joukossa, ja hän muisti Herran katseen. Kuinka se koski sielun syvyyksiin asti! Herra, Herra, miten sanomattomasti kärseitkään! — Ja kun tultiin vihdoin Golgatalle, kävi apostoli Johannes kuolonkalpeaksi, sillä niin vihlovina nousivat muistot mieleen. Pääsiäisaamun tapahtumista luettaessa, kuivuivat kaikkien kyyneleet, ja katseet saivat kirkastetun hohteen, kun vihdoin kaikui evankeliumin loppu. "Ja he olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa."
Kaikkien päät painuivat hiljaa alas. Oltiin ääneti Herran edessä. Tuo syvä äänettömyys oli enemmän kuin mitä sanat voivat kertoa. Se oli rukousta, kiitosta, ihmissielun syvää yhteyttä ijäisen Jumalan kanssa — — —
Herran muistoateria odotti yläkerran salissa, jonne kaikki tulivat hiljaisina, vakavina. Koko aterian ajan täytti pyhä tunnelma salin, kaikki elivät vielä Luukkaan kertomuksen tapauksissa. Vasta kun ateria oli päättynyt, tuli Paavali Luukkaan luo ja sanoi: "Rakas veljeni, hyvin olet työssäsi onnistunut, olet tehnyt aivan neuvojeni mukaan. Kiitos sinulle ja kiitos Herrallemme, joka on työtäsi johtanut! Nyt on meillä luotettava kirjoitus Jeesuksen elämästä. Minä en ainakaan huomannut virheitä. Johannes, huomasitko sinä?"
Johannes: "En. Kaikki mitä on kirjoitettu, on niin tapahtunut. Enemmän vain pitäisi kirjoittaa. Herran töitä on niin paljon, että koko maailman kirjat niistä täyttyisivät. Poikani, sinun pitää jatkaa työtäsi!"