Nopeammin kuin tavallista vastasi Tuuri: "Haluan, — mutta lunnaat?"
"En vaadi lunnaita, jos rakastat Syys-Ruskoa."
Äkillinen kirkastus välkähti Tuurin otsalla ja suun ympärille ilmestyi pehmeä piirre. Hän ei sanonut mitään, katsahti vain Impeen. Mutta Impi huomasi nuo merkit ja hän nyökkäsi Tuurille hymyilleen päätään.
Seuraavana päivänä lähdettiin oikein miehissä saattamaan Syys-Ruskoa Tuurin tuvalle. Impi ei ensin aikonut mukaan, mutta kun kaikki kovasti pyytelivät ja vielä vanha Hartokin sanoi: "Lähde vain, Impi, matka tekee sinulle hyvää, täällä kotona itket vain liikaa", niin jo lähti Impikin.
Reipas hiihto metsien läpi ja kahden rakastavan onni karkoittikin tuskan ainakin hetkeksi. Ihmeellisintä oli, että Tuuri näytti tulleen vallan toiseksi mieheksi. Tuskin näkyi jälkeäkään hänen hitaisuudestaan, kun hän tuossa kantoi ruokia vierailleen. — "Ihmeellinen on sentään rakkauden voima", ajatteli Impi itsekseen ja taas soi hänen korvissaan kuusien virsi:
Oi, inehmonlapset, rakastakaa, rakastakaa!
Olkaa hyviä, ikuisesti hyviä!
Vasta illan saapuessa jäivät Syys-Rusko ja Tuuri kahden. He istuivat kiukaan korvalla ja kertoilivat toisilleen, mitä kaikkea olivat tunteneet ja kärsineet niinä kymmenenä vuonna, kun olivat toisiaan rakastaneet. "Mutta nyt on kärsimysten aika päättynyt," sanoi Syys-Rusko lopuksi.
"Niin, nyt se on päättynyt", toisti Tuuri jaotti hyväillen Syys-Ruskon kädet.
Tyyninä, rauhallisina kuluivat päivät. Tuuri alkoi heti alussa kutsua vaimoaan vain Ruskoksi. Pian nimittivät naapurit heidän pirttiäänkin Ruskon pirtiksi. Ja vuosien vieriessä, kun heidän lapsensa jo rakentelivat tupiaan suvisille rinteille, annettiin koko sille seudulle nimeksi Rusko.