Nukkumaan eivät naiset kuitenkaan malttaneet mennä, oli niin paljon puheltavaa. Topon emäntä oli Impin äitivainajan sisar ja siksi hän tunsi melkein äidillistä hellyyttä Impiä kohtaan, varsinkin, kun eivät haltijat olleet suoneet hänelle itselleen lasta. — Päre oli jo aikoja sammunut, hiilos tummunut, — naiset yhä juttelivat. Ja kun Impi jo oli lavitsalla, kumartui täti vielä hänen puoleensa sanoen: "Kyllä sinun nyt jo sentään pitäisi ottaa isäntä Kultarantaan. Vaikeaksi sinulle ajanmittaan käy. Vanha Harto ei ole enään moniaikainen, ja kyllä tällaisiin tilaisuuksiin kuin tänään pitäisi miehen tulla Kultarannasta. Mitä sanot meidän maan nuoresta Reosta? Komea hän on ja oikea miesten mies. Hyvin hän on johtanut Nousmaan asiat siitä asti, kun minun mieheni luopui johdosta. Uhriaitan vartijathan ne ennen aina johtivat muutkin asiat, mutta ei Toposta ollut siihen. Hän ajattelee vain haltijoita ja niitten palvonnassa vierivät häneltä päivät. Mutta Reko johtaa mainiosti maata. Komea on hänen kartanonsa siellä Hirvijoen suussa, ja hän se Hallusvuoren varustuksetkin pitää kunnossa. Ota pois Reko! Parempaa miestä et löydä ilman alta. — Onnellinen sinä, kun saat itse valita, oi onnellinen!" — — —
Impin huomio kiintyi tädin viimeiseen, huokauksena lausuttuun ajatukseen, ja kun hän muutenkin tahtoi kääntää keskustelun pois tästä tädin mieliasiasta, virkkoi hän hiljaa: "Sinä, tätikulta, et kai saanut itse valita?"
"En, Impi. Eikä sitä saanut sinun äitisikään. Olimme kuulun Saaren tyttäriä ja kosijoita kulki paljon. Mutta minä — niin — olin kiintynyt yhteen meidän omista miehistä, ja sinun äitisi rakasti taas erästä kuljeksivaa laulajaa. Oi, kuinka syvästi hän rakastikaan laulajaansa! — Sitten tuli aika, jolloin meidän kummankin täytyi lähteä miehelään. Isäni antoi sinun äitisi Kultarannan Luonnolle ja minut hän möi tälle uhriaitan vartijalle, saamattomalle Topolle. Itkimme monta kesäistä iltaa rantatuomen varjossa. Vihdoin tuli lähtöpäivä. Minulle se oli helpompi, sillä olin kovempi ja vanhempi. Mutta sinun äitisi oli niin hento ja heikko, — laulajan sylistä hän riistäytyi Luonnon purteen. Eikä hän kauan Kultarannassa kestänyt. Ah, hän ei voinut elää ilman laulajan rakkautta. Hän kuihtui, kuoli pois kuin hallan viemä kukkanen! — Ja mitäpä on minunkaan elämäni ollut, — kolkkoa, tyhjää, kovaa! Siitä asti kun pikkupoikani, tuon kiharapään, kätkin kalmiston varjoon, en ole iloa tuntenut sydämeni alla. Silloin kuivuivat kyynellähteetkin silmistäni. Elämä on niin kolkkoa, tyhjää, tyhjää…"
Impi oli kuunnellut melkein henkeään pidättäen. Tämä kaikki oli hänelle aivan uutta. Nyt hän kietoo kätensä tädin kaulaan ja hyväilee häntä hellästi. — Täti raukka ja äiti! Ah, miten paljon onkaan elämän salattujen verhojen takana kärsimystä, kyyneleitä, sanatonta sydäntuskaa!
KULKIJA SAAPUU.
Kevät oli tänä vuonna tavattoman varhainen ja kaunis. Aikaisin soi leivon laulu ilmassa, aikaisin kuului kottaraisen vihellys rantatammesta, aikaisin loi meri jääpeitteensä, ja koivumetsä sai hiirenkorvat. Pian saapuivat ensimäiset kauppaveneet Suomen vesille. Ja ihmettä, — niiden mukana tuli Kulkija!
Siinä hän astuu jo Luonnonmaan lehtoja kohti Kultarantaa. Mikä ilo nyt nousikaan koko saarella. Eivät ainoastaan nuoret rientäneet ensimäisenä iltana Kultarantaan, vaan koko saari saapui, vanhat ja nuoret.
Harppu helkkyi ja pehmeämpänä kuin koskaan ennen kaikui Kulkijan ääni. Miten ihania kuvia hän loihtikaan kuulijoitten silmien eteen: Kuninkaantytär itkee tuossa kadonnutta sulhoaan. Älä itke, raukka, älä! — Tässä sankari tavottaa lemmittynsä kättä. Saako hän sen? Ei, ei! Tuo häijy isäukko! On pimeä yö! Älä putoa, sankari, kiivetessäsi linnanmuuria! Noin, jo ryösti lemmittynsä! — Voi hirveätä, — noita ryösti lapsen! Nuorukainen syöksyy jälkeen, saa noidan kiinni kengänpaulasta ja pelastaa lapsen. — Täällä äiti herättää kuollutta poikaansa. No miksi ei se herää! Puuttuu jotakin. Jopa viimeinkin heräsi! — Ja oi, luostarin hiljaisessa kammiossa itkee ihana nunna hukkaan mennyttä nuoruuttaan. Jo kuivuvat kyyneleet, kun hän muistaa, miten valkea Kristus kerran noutaa hänet morsiamenaan taivaan saleihin.
"Oletkin käynyt nyt etelän mailla, Helkky, koska taas laulat siitä valkeasta", sanoi vanha Harto.
"Niin, siellä olen käynyt, kauempana etelässä kuin koskaan ennen. Kauppiaitten mukana menin Hedebystä Flamin maalle. Sieltä jouduin sitten Burgundiin, jossa olin jonkun aikaa. Talven vietin kuitenkin Schwabinmaalla, sen valtijattaren mahtavassa linnassa, jossa kaikki laulajat viihtyvät. Antakaas kun laulan laulun tuosta Schwabin ylväästä valtijattaresta." Ja kulkija lauloi: