On uljaita kukkulat Schwabin,
Vaan uljain on kukkula tuo,
Miss' seisovi kivinen linna,
Ja tornit ne varjojaan luo.
Ja linnassa istuvi rouva,
Ken hälle nyt lohtua tois?
Sulosilmät nuo kyynelin kylpee,
Kuka kyyneleet pyyhkiä vois?
Ah, rouva hän maataan ja kättään
Ei antaa voi kellekään, ei.
On turhia sankarten retket, —
Rouvan lemmenkö tuuli jo vei?
Näes vihur-iltana kerran
Nuor' munkki jo linnahan saa,
Sen silmissä hehkuvi tuli,
Mi rouvahan koskettaa.
Mutt' munkki hän viipyy vain viikon,
Jo luostariin rientää hän pois.
Sen päivänpä päästä, ah, rouva
Ei munkkiaan unohtaa vois!
On uljaita kukkulat Schwabin,
Vaan uljain on kukkula tuo,
Miss' seisovi kivinen linna,
Ja tornit ne varjojaan luo.
Yön hetket vierivät. Harppu vaikenee. Kuuntelijat poistuvat. Impi yhä istuu hiljaa. Hän ei huomaa, mitä ympärillä tapahtuu. Etelän kuvat ovat hänen edessään elävinä, voimakkaina. Niin, ja sydämessä, syvällä siellä, soi uusi, ihmeellinen sävel. Ilonko sävel vai surun? Ah, kysy sitä yön hämärältä tai aamuruskon hennolta hohteelta.
HIRVO.
Muuttolintujen lailla oli Hirvokin saapunut Suomeen samoihin aikoihin kuin Kulkija. Mukanaan hän toi nuoren vaimonsa, kauniin Tsajn, joka talven aikana oli muuttunut kalpeaksi ja heikoksi kuin hengähdys. Ja henkien maahan hän pian matkasikin. Kauniina kevät-iltana, kun vuokot vielä kukkivat, lahjoitti hän elämän pienelle tyttärelleen, mutta samalla hänen oma elämänsä sammui ijäksi.
Kultarannassa, kuten muuallakin, oli suurella touhulla kerrottu Hirvon saapumisesta, hänen vaimostaan, ruhtinaantyttärestä, ja hänen rikkauksistaan. Impiin eivät nuo kertomukset tehneet mitään vaikutusta, hän pysyi aivan välinpitämättömänä. Vasta kun kerrottiin Tsajn kuolemasta, tunsi hän liikutusta rinnassaan. Ruhtinaantytär ja täällä vieraalla maalla saa tuntemattoman hautansa! Ja Hirvo ei kuulema edes murehdi vaimoaan! — Impi sääli sanomattomasti hänen pikku tytärtään, tuota avutonta raukkaa. Kuka sitä nyt vaalii ja hoitaa, kun Hirvon äitikin on kuollut! Kunpa voisi tuoda sen tänne Kultarantaan ja hoitaa sitä täällä. Niin, kunpa voisi, — mutta sitäpä ei voinut. Hirvo käsittäisi varmasti asian väärin, jos kävisi lapsen noutamassa, ja ihmiset saisivat paljon puheenaihetta. Hän ei voinut sitä noutaa sieltä ja kuitenkin hänen kävi sanomattomasti sääli lasta. — — —