"Niin, Isäni oli kuningas. Alkuaan ei hänellä kuitenkaan ollut omaa maata hallittavanaan. Hän oli vain kulkijakuningas. Mutta sitten hän kyllästyi kulkemiseen, ja kun Mälarin rannalla Svitjodissa erästä aluetta hallitsi Gyda-niminen kuninkaantytär, otti isäni Gydan puolisokseen, jotta sai hänen maansa. Mutta rakkauttaan ei isäni Gydalle antanut, sen sai minun äitini. Käydessään kauppamatkoilla Suomessa, tapasi isäni täällä tavattoman kauniin kuninkaantyttären. Ja tuo ihana nainen antoi hänelle vastarakkautta. Useana kesänä tuli isäni tänne Suomeen vain äitini takia, ja vihdoin eivät he enää voineet erota. Äitini, kuninkaantytär, poistui salaa kodistaan ja pakeni isäni kanssa Svitjodiin. Jonkun aikaa hän eleli isäni talon läheisyydessä, mutta kun julma Gyda sai siitä vihiä, vei isäni rakastettunsa kauas, kauas, yksinäisen salojärven rannalle ja rakennutti sinne ihanan pirtin äidilleni. Metsästysretkillään kävi isäni sitten tapaamassa äitiäni usein, sangen usein. Muistan, kuinka kiikuimme isän polvella, minä ja sisareni, joka oli minua kahta vuotta nuorempi. Isä minulle antoi nimenkin: Helge, vaikka äiti jo minua aina kutsui Helkyksi, sillä äitini puhui suomea, ja sitä minäkin alussa opin. Isä minulle harpun ja huilunkin toi. Hän oli niin hyvä, ja äiti rakasti häntä sanomattomasti. Yhdessä me aina puhelimine isästä ja odotimme häntä. — —

"Sitten tuli se kamala päivä. Olin silloin kahdentoista talven. Gyda oli saanut jollain tavalla tietoa, että isäni kävi metsämatkoillaan äitini luona. Vihansa vimmassa poistui Gyda yöllä pirtistä, minne isäni jäi nukkumaan, telkesi oven ja sytytti pirtin palamaan. Liekkeihin kuoli isäni ja monet hänen miehistään. Sitten Gyda otti isäni hiiltyneen ruumiin ja lähti suuren miesjoukon kanssa metsään etsimään meidän pirttiämme. Hän oli päättänyt heittää isän ruumiin äitini eteen, salvata oven ulkopuolelta ja polttaa meidät, kuten isänikin. — — —

"Muistan kuinka isäni uskotuin mies ryntäsi pirttiin, kertoi isän surkeasta kuolemasta ja Gydan tulosta sekä käski meidän kiiresti paeta. Mies riensi takaisin metsään. Mutta äitini repi tukkaansa, naurahti kerran kamalasti, juoksi pirtin taakse kalliolle ja syöksyi sen jyrkältä kielekkeeltä mereen. — Sitähän juuri muistelin tässä syvyyteen katsellessani. — Pikku siskoni ja minä jäimme avuttomina kalliolle itkemään. Vaan silloin alkoi metsästä kuulua kauheita huutoja. Vaistomaisesti pakenimme kallion alla olevaan syvään luolaan, joka oli ollut meidän hauskimpia leikkipaikkojamme. Kohta kuulimme hirveätä rätinää ja oksien välistä näimme, kuinka pirtti oli tulessa, liekit roihusivat yli puitten latvojen. Kauhusta väristen kyykistyimme luolan pimeimpään soppeen. Olimme siellä sen päivän ja vielä yön. Vasta seuraavana aamuna uskalsimme lähteä. Katselimme pirtin rauniota. Se vielä savusi. Keskellä näimme luita — isäni luita. — — — Meidän oli nälkä, ei ollut mitään syötävätä. Silloin muistin, kuinka äitini kerran oli sanonut minulle: 'Poikani, jos joskus jäät yksin tänne erämaahan, niin lähde kulkemaan järven rantaa tuonne päin. Pian tulee joki vastaan. Sitten mene jokivartta myöten siksi, kunnes joudut asutuille seuduille.' — Niin, tuon muistin äkkiä. Riensin luolaan. Siellä oli harppuni. Se oli sinne leikkiessämme unohtunut, ainoa, mikä säästyi liekeiltä. Otin harpun kainalooni, tartuin siskoani kädestä ja niin läksimme kulkemaan järven rantaa. Oli syksypuoli ja metsässä oli marjoja, joita söimme. Kahlasimme suopaikoista ja purojen yli kannoin sisareni. Ensimäisen yön nukuimme kankaalla havuvuoteella. Aamulla taas eteenpäin. Mutta kauas emme ennättäneet, kun taivas tummeni mustista pilvistä ja kohta alkoi rankasti sataa. Etsimme suojaa tiheitten kuusien alta, mutta vettä tuli niin voimakkaasti, että pian olimme läpimärkiä. Näin satoi sen päivän ja seuraavan yön. Vilusta väristen istuimme kuusien alla. Muistan, kuinka sisareni etsi minulta lämpöä ja turvaa. Hän kietoi hennot kätensä kaulaani ja minä vedin hänet luokseni, mutta siitä huolimatta hän värisi vilusta. Seuraava aamu valkeni taas kauniina, mutta sisareni ei silloin enää jaksanutkaan lähteä matkalle. Valmistin hänelle pehmeän sammal vuoteen kuusen alle ja peitin hänet havuilla. Mutta nyt ei hänellä ollutkaan kylmä. Hänen kätensä oli kuuma ja otsa aivan polttava. Kannoin hänelle tuokkosella vettä, sillä hän joi kovasti, mutta marjoista ei hän huolinut. Illan tullen alkoi hän puhua käsittämättömiä asioita. Hän kertoi liekeistä, jotka uhkasivat häntä, pahoista miehistä, jotka ahdistivat meitä ja vihdoin äidistä, joka kantoi häntä syvyyden yli. Yöllä hän lakkasi puhumasta, kädet ja otsa jäähtyivät ja hän nukkui. Minä luulin, että hän nyt oli parantunut ja paneuduin myöskin nukkumaan. Mutta aamulla ei sisareni herännytkään, ja hänen kätensä oli kylmä kuin jää. Koko sen päivän ja seuraavan yön odotin hänen heräämistään, mutta sitten huomasin, ettei hän heräisi enään koskaan. — — Kaivoin matalan kuopan sammaliin. Sinne nostin sisareni kankean ruumiin. Peitin hänet hyvin pehmeillä sammaleilla ja havuilla. Hetken istuin mättäällä ja itkin. — — Sitten otin harppuni ja läksin. Tulin joen rannalle ja vihdoin muutaman päivän päästä asutuille maille. — — En kertonut kellekään, kuka olin tai mistä tulin. Soitin vain harppuani ja kuljin pirtistä pirttiin. — Siitä asti olen maailmaa kiertänyt." — — —

Impi nojasi puuhun aivan samassa asennossa kuin tultuaan. Hän näki edessään Kulkijan kuin sumun läpi. Hän melkein värisi tuskasta, tuntui kuin sisimmässä olisi kaikki sortunut paikoiltaan. Oi, Kulkija raukka, oi! — Vain yksi ajatus selvisi hänelle sisäisen sekasorron keskeltä ennen muita: Hän ei jätä Helkkyä yksin tänne kalliolle!

Kulkija nosti ihmeissään päätään, kun kuuli Impin sanovan: "Helkky, nyt lähdemme kotiin! Tuolla alhaalla on vene." — Noin varmasti ja päättävästi ei Impi ollut koskaan käskenyt, ja Kulkija tunsi, että hänen täytyi totella.

Äänettöminä he astuivat veneeseen. Helkky souti ja Impi piti perää. Mutta sanaakaan he eivät keskenään vaihtaneet. Impin sydämessä yhä kaikki kuohui, värisi. Kulkija eli edelleen muistojensa mailla. Mutta kun veneen kokka kosketti rantaa, oli Impin sydämen sumusta kirkastunut jo toinen selvä ajatus: Nyt hän tiesi, miksi Helkyn harppu niin usein itki.

VAINOLAISIAKO?

Kultarannan miehet olivat juuri tulleet kotiin kasken raivannasta. Helkkykin oli ollut mukana ja oli nyt aivan musta noesta. Kaikki nauroivat, sillä tuonlaisena ei oltu Kulkijaa koskaan nähty. Pian olivat miehet kuitenkin pesseet itsensä ja panneet puhtaat mekot yllensä. Illallinen maistui mainiolta.

Mutta hirmu! Kesken illallisen alkoi kuulua hätätorven ääni. Miehet kavahtivat pystyyn ja kuuntelivat hetken: Pitkää törähdystä seurasi aina kaksi lyhyttä. Se merkitsi: mereltä vaara! Jos olisi kuulunut vain pitkiä, olisi vaara uhannut mantereen puolelta. Kiiresti etsivät miehet aseikseen jousia, nuolia, keihäitä, miekkoja ja tapparoita. Ja pakolinnan vallilla vartijan torvi soi yhä: tuuu-tu-tu, tuuu-tu-tu.

Tyyneenä ja maltillisena antoi Impi käskyjään: Kaikki naiset ja lapset veneisiin ja mantereen puolelle, samoin kaikki irtain omaisuus. Pian olivat veneet täpötäynnä tavaroita, ja hätääntyneet naiset ja lapset olivat rannalla lähdössä. Siinä oli Kulkijakin harppuineen. Hän ei ollut koskaan ottanut osaa aseitten kalskeeseen, aina hän oli sellaisesta poistunut ja niin hän aikoi nytkin tehdä. Mutta jopa hän äkkiä kävi totiseksi, sillä hän kuuli, miten Impi kertoi naisille menevänsä miesten luo vuorelle ja viipyvänsä siellä siksi, kunnes vaara on ohi. Helkky katsoi hetkisen maahan. Sitten hän suoristi vartalonsa ja hänen kasvoilleen kohosi päättävä, miehekäs ilme. Hän laski harppunsa ja huilunsa veneeseen ja sanoi: "Varokaa, etteivät ne kastu!" — Sitten hän läksi takaisin pirttiin ja valitsi itselleen aseet. Miekkaa vyölle sitoessaan hän puheli itsekseen: "En pidä taistelusta, kammoksun aseita ja verta. Mutta totisesti, vainolaisen käsi ei Impiin koske, niinkauan kun minä miekkaa pitelen." — Miesten hämmästys oli suuri, kun näkivät Kulkijan asestettuna tulevan vuorelle. — — —