Vartija vuorella kertoi totisena, miten hän kaiken päivää oli seuraillut muutamia purjeuiskoja kaukaisuudessa. Nyt illan tullen ne olivat ilmestyneet lähemmäksi ja laskeneet tuonne saaren rantaan. Hän oli vakuutettu, että ne olivat vainoveneitä.
Juuri kun miehet vakavina tuumivat, mitä olisi tehtävä, saapui viestintuoja naapurisaarelta. Tämä kertoi, että verottaja Sveanmaasta oli tullut, ottanut veroja jo muutamista saarista ja aikoi käydä koko Suomen verottamassa.
Kaikki henkäisivät helpotuksesta, sillä vaara ei ollut nyt kovin suuri, vaikka voihan se verottajakin muuttua vainolaiseksi milloin hyvänsä. Pian kuitenkin oli päätös tehty: Kultarannan parhaat soutajat ja nopeimmat veneet läksivät kiireesti viestinviejiksi etelään ja pohjoiseen. Sinä yönä soivat hätätorvet; sinä yönä pantiin urhouiskot kuntoon; sinä yönä pukeutuivat miehet sotisopaan. Ja kun auringon kultainen kehrä kohosi itäisten vaarojen takaa, olivat sadat sankaripurret jo matkalla kohti Luonnonmaata.
Pahaa aavistamatta lähtee verottaja liikkeelle. Mutta mitä ihmettä? Tuolla salmessa näytti olevan niin paljon uiskoja vastassa, että oli paras etsiä toista tietä. No hirtehinen! Kaikki mantereelle vievät salmet olivat suljetut! — Verottajakuningas manasi purressaan: "Tässä ei auta muu kuin taistelu!" — Hän kutsuu urhonsa neuvottelemaan, mutta useimmat heistä olivat taisteluun nähden epäilevällä kannalla, sillä vastustajia näytti olevan paljon. Neuvotellessa kului aikaa. Tästä taas seurasi, että kauempaa lähteneitä pursia ennätti paljon Suomen joukkojen vahvistukseksi. Kauhukseen huomaa verottaja, että hänen paluutietänsäkin jo uhataan. Ei muu neuvoksi kuin miehet airoihin ja nopeasti kohti Svitjodia, jotta ei jouduttaisi saarroksiin.
Kun Suomen miehet tämän huomasivat, läksivät he riemuiten ajamaan verottajaa takaa. Soudettiin siinä todentotta molemmin puolin. Illalla suomalaiset pääsivät jo nuolenkantaman päähän. Ja eivätpä he nyt nuoliaan säästäneet. He kulkivat verottajan kintereillä aina aamuyöhön asti. Vasta kun verottaja oli ajettu saaristosta suurelle ulapalle, kääntyivät he takaisin, ja vanha Harto virkkoi: "Ei tehne Svean verottajan mieli pian lähteä Suomeen." — — —
Mutta verottajakuningas kirosi purressaan. Hammastaan purren hän lausui: "Isäni ja isäni-isä kävivät verotusretkillä Suomessa harva se kesä. Ja veroja he saivat määrättömästi. Mutta minä jos milloin lähden, näin matkani aina päättyy. Sanon minä sen, hiisvieköön, että niin kauan kun tuo vanha Väinävalta Suomea johtaa, pitää heimoaan koossa, et sieltä veroksi ota turkisriekalettakaan."
KULKIJAN LÄHTÖ.
Impi oli ollut asialla Käkölässä ja palasi nyt sieltä. Hän kulki lehtojen läpi kohti Kultarantaa. Linnut lauloivat ja aamuaurinko loi kultaansa polulle. Impi mietti itsekseen, miten ihmeen hauska oli tämä kevät ollut. Semmoista ei hän muistanut koskaan ennen viettäneensä. Mistähän sekin mahtoi johtua? Oli tavattoman kaunistakin. Kaikki kukki, loisti, iloitsi. Impi heräsi mietteistään vasta, kun näki Hirvon yht'äkkiä edessään polulla.
"Vihdoinkin tapaan sinut yksin, Impi, ja saan jutella kanssasi. Kuinka sitä olenkaan toivonut! Oletko hyvin pahoillasi minulle?"
"En."