"Lähden. Hyvästi!"
Impi ei tiennyt, mitä olisi tehnyt. Tämä tuli niin äkkiä, odottamatta.
Oi sentään! Kulkija, Kulkija, miksi hän lähtee, oi, miksi, miksi!
Mutta Kulkija ei näyttänyt huomaavan Impin hätää. Hiljaa hän astui pirtistä. Impi näki sen kuin unissaan. Sitten hän kietoi huivin hartioilleen ja läksi saattamaan Kulkijaa rannalle. Siinä lähellä, pirtin alla rannassa oli veneitä, mutta aivankuin yhteisestä sopimuksesta suuntasivat he kulkunsa metsän läpi kauemmas sinne, missä salmi oli kapein, ja missä myöskin aina oli veneitä. Hitaasti he astuivat tuon matkan vaihtamatta sanaakaan keskenään.
Rannalla he seisoivat hetken, kunnes Helkky ojensi sanatonna kätensä hyvästiksi. Mutta kun hän tunsi, miten Impin käsi vavahti, työnsi hän äkkiä veneen vesille ja oli samassa jo loitolla rannasta.
Impin silmissä kaikki pimeni, tuntui ihan kuin olisi maakin vajonnut jalkain alta. Horjuen hän astui takaisin metsään. Vaan ah, hän ei jaksanut enään. Hän istahti kivelle puun viereen ja painoi molemmin käsin sydäntään. Hänestä tuntui, että se särkyi tuskasta. Sitä kirveli niin, että teki mieli huutaa. Oi Kulkija, Kulkija, miksi hän lähti, miksi hän lähti! Hän voi viipyä matkoillaan vuoden, kaksi, kenties ei tule enään milloinkaan. Koditonna kiertää yhä. Kova on maailma. Voi Kulkija raukka, miten paljon hän on kärsinyt! Miksi hän lähti, miksi hän lähti! Ah, hän, Impi ei kestä enään, ei kestä enään! Sydän särkyy, särkyy. Oi, Kulkija, Kulkija, koditon Kulkija!
Mutta Kulkijan vene ei koskettanut vielä toista rantaa, kun hän äkkiä käänsi sen takaisin. Hänen mieleensä tuli kummallinen halu. Hän tahtoi hiipiä metsän läpi lähelle Kultarantaa, katsella lehdosta hetkisen pirttiä, ja jos hän näkisi vilahduksenkin Impistä, palaisi hän iloisempana takaisin.
Montaakaan askelta ei Kulkija ottanut metsään päin, kun hän vavahtaen pysähtyi. Siinä istui Impi vähän matkan päässä kädet sydämellä, silmät ummessa, ja hänen kalpeitten kasvojensa tuska pysähdytti Kulkijan sydämenlyönnit. Ja ennenkuin hän itsekään tiesi, mitä teki, oli hän polvillaan Impin vieressä, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja kätki päänsä hänen syliinsä.
Impistä tuntui, ettei tämä voinut olla totta. Kiharainen pää oli hänen sylissään ja hän veti sen lähemmäksi, mutta hän ei uskaltanut aukaista silmiään, sillä hänestä tuntui, että jos hän aukaisisi, niin kaikki katoaisi samassa.
Vihdoin viimein, pitkän ajan kuluttua nosti Kulkija päänsä ja sanoi hiljaa: "Nyt minun on helpompi lähteä."
"Lähteäkö! Mitä sanot, Helkky! Lähteäkö?"