KOROISTEN MARKKINAT.
Voi sitä ihmispaljoutta, joka saapui, jo ensimäisenä päivänä Koroisiin! Yhä komeampia lohikäärmelaivoja, yhä loistavampia sankarijoukkoja. Taisivat kaikki kauppiaatkin tulla jo täksi päiväksi. Ainakin oli koko Aurajoen suulahti täynnä Koroisiin pyrkiviä kauppalaivoja. Vaan tuossapa tuli tuimasti uisko, jonka komeudella ei vertaa: purppurapurjeet hohtivat ja kultainen lohikäärmeenkita oli ammollaan kuin nielläkseen kaikki vastustajat. Uisko laski rantaan ja maihin hyppäsi ensimäisenä tummaparta Igor Rurikinpoika, Gårdariken ruhtinas. Hänen turkisviittansa oli levällään ja sen alta näkyi silkkipaita, kultakirjainen, loistava vyö ja komea miekka. Moni päällikkö riensi vastaan. Siinä tervehdittiin, juteltiin.
Kohta kuitenkin rientää Igor seurueineen käräjäkentälle, nousee kivelle ja alkaa kuuluvalla äänellä puhua noille sadoille sankareille, jotka täyttivät käräjäkentän: "Olen Gårdariken ruhtinas Igor Rurikinpoika. Isäni tunsitte kaikki, hänhän lähti täältä satojen saarien maasta itään uutta seutua hallitsemaan. Ja äärettömän suuri ja rikas on tuo hallitsemani maa. Näkisittepä vain sen verojen määrän, jonka vuosittain saan: hunajata, vahaa, orjia loppumattomiin! Ja se tavara menee hyvin kaupaksi Miklagårdissa, tuossa suuressa kartanossa, jonne kaikki katoo kuin pisara mereen. Niin, Miklagård voi ostaa vaikka koko pohjolan tuotteet ja maksaa hyvin, Miklagårdin rikkaudella ei ole määrää. Mutta kas, sen keisarit ovat itsepäisiä, eivät tahdo antaa pohjanmiehille niitä kauppaetuja, jotka heille vanhastaan kuuluvat. Siksi täytyy keisaria pakottaa siihen. Miklagårdia vastaan on tehtävä sotaretki ja hankittava kauppaedut sellaiset, ettei niille vertaa. Sellaisen retken teki kasvatusisäni Oleg. Kaikkihan olette kuulleet tuosta mainiosta matkasta, kun hän panetti pyörät pursien alle, nostatti purjeet ja laski halki kenttien Miklagårdin muurien edustalle. Ja mitkä rikkaudet ja edut hän sieltä saikaan! — Nyt on syksy, ja ensi keväänä, kun Dnjeprin koskissa vesi korkeimmillaan kuohuu, laskee Igor Rurikinpoika kohti Miklagårdia. Kuka tahtoo seurata minua tälle matkalle? Hyvän maksan palkan, ja kaksikolmannesta saa kukin pitää voittamistaan rikkauksista. — Nyt syksyllä on jo tultava luokseni, keväällä ette ennätä, sillä niin aikaseen lähdetään Kiovasta. Tullessani poikkesin Osmalassa, ja osa Karjalan miehiäkin lähtee mukaan."
"Elikö vanha Osma vielä?" kysyi joku miesjoukosta.
"Elipä kyllä, mutta ihan valkoparta hän oli ja hirveän vanha hän kai onkin, mutta kahta kieltä hän puhui yhtä hyvin kuin te täällä rannikolla. Eipä ole ukko unohtanut, mitä nuorena oppi Hålagalannissa."
"No, minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Mutta ei kai Osma ollut myötämielinen matkallesi, hänhän aina vastusti tällaisia retkiä. Muistan sen hyvin niiltä ajoilta, kun vielä olin isäni luona Karjalassa, ennenkuin tulin tänne Suomeen." Näin puhui Sarvi, Halikon sankari.
"Ei niin Osma luvannut apua, mutta Pelkosen ja Äyrämön miehiä lähtee retkelle. Odottavat valmiina paluutani. Totta kai nyt täältäkin saan urhoja mukaani."
"Totta kai, totta kai", kuului joka puolelta ja miehiä alkoi tulla Igorin luo. Siinä kaksi nuorukaista tunkihe tuimasti muita ja pääsivätkin ensimäisiksi perille.
"Me tulemme miehinemme kanssasi", sanoi toinen nuorukainen ylpeästi.
"Vai on noilla poikasilla jo omia miehiä ja siis jo omat purretkin", puheli Igor. "Ketä olette?"