"Jos vielä kerrankin sanot kuningas Eerik Verikirveen poikia poikasiksi, niin saat tuntea miekkani pureman."
"Aha, sen jo kuulee, että olette Norjan Eerikin poikia. Hurjasti tappeli isänne läntisen meren rantamilla, vaikka olikin menettänyt Norjan. Urhoollisia poikia! Hyvä, hyvä! Elääkö äitinne Gunhild vielä?"
"Elääpä kyllä, ja hänen luoksensa jäivät nuorimmat veljemme."
Jo saapuu toisia, piti keskeyttää juttelu. Siinä tuli Björn Svitjodista ja toi terveiset kuninkaaltaan, joka ei joutunut niin pitkälle matkalle. Mutta hänpä, Björn, oli vapaa lähtemään, palkasta vain vielä tiedusti. No, riittävä tuo oli, ja Björn antoi Igorille puukapulan, johon oli veistänyt omat merkkinsä, vakuudeksi, että hän nyt oli Igorin mies. Samallaisia puupalasia antoivat Igorille muutkin.
"No jopa nyt jotakin, oikeinko eestitkin lähtevät mukaan", puheli Igor, kun kuningas Keso ja Sakkalan sankari miehineen ilmoittautuivat lähtevien joukkoon.
Ennättivätpä vihdoin jo Suomenkin kuninkaat ja sankarit ajatella asiansa loppuun. Ja monet ilmoittivatkin lähtevänsä mukaan. Siinä Teljon kuningas, kymmenet saarien päälliköt, leveäharteinen Kyrönmaan kuningas, Kauko, kulkijakuningas ja monet muut olivat lähdössä. — Miettivä Halikon Sarvi ja Kultarannan vanha Luonto sanoivat ajattelevansa asiaa vielä huomiseen. Viimeiseksi ilmoittautui suuri joukko yksityisiä miehiä suoraan Igorin seurueeseen, ja näitten joukossa oli Hirvokin.
Igor oli sangen tyytyväinen tuloksiin. Mietteissään hän katseli miesjoukkoa ja virkkoi viimein: "Yhtä minä vain ihmettelen, missä on vanha Väinävalta, kuninkaista suurin? En ole nähnyt häntä Suomen miesten joukossa."
Syntyi hetken hiljaisuus. Moni muukin oli kaivannut viisasta
Väinävaltaa.
Kohta kuitenkin astui hartiakas Kyrönmaan kuningas vähän lähemmäksi ja hänen suupielissään karehti hymy, kun hän alkoi kertoa: "Tullessani tänne, näin suurella selällä Ahvenan pohjoispuolella purren. Luulimme sitä ensin vainolaivaksi, mutta kun huomasimme, että sillä oli purppura purje, laskimme lähemmäksi. Ja ajatelkaas! Väinävalta istui komeissa pukimissa uiskon kokassa, polvillaan kantele, jota hän uneksien näppäili. Tiedustelimme, minne matka? Ensin ukko vähän kierteli, mutta lopulta hän tunnusti, että oli kosiomatkalla Kainuun."
Kaikki purskahtivat nauramaan tämän kuullessaan, ja Luonto virkkoi: "Voi sitä Väinävaltaa! Viisas on mies, mutta noissa naimispuuhissaan hän aina hupsuttelee."