Mutta Igor ajatteli vain matkaansa ja sanoi: "Lähetin sanan Vikenin miehille kuten tröndeillekin, enkä ole nähnyt sieltä ainoatakaan miestä."
Nytpä joutuivat Eerik Verikirveen pojat kuohuksiin: "Minnekä he nyt joutuisivat, kun saivat Håkonin hallitsijakseen. Sanovat häntä parhaaksi kuninkaakseen ja ovatkin ottaneet hänelle lisänimen: Hyvä. Mutta sanoppa, Igor, kenelle kuuluu Norja? Mekö sen omistamme, jotka olemme Norjan laillisen kuninkaan Eerikin poikia, vaiko Håkon, tuo paadella syntynyt palkkapiian poika?"
"Teille se tietysti kuuluu ja te sen vielä kerran omistattekin. Sen näen jo silmänne iskusta", vastasi Igor.
"Niin tietysti meille", touhusivat pojat, eivätkä kuulleet, että joku
Suomen mies virkkoi: "Håkon on myöskin Norjan kuninkaan poika."
Igor aikoi jo lopettaa kokouksen, vaan silloinpa Hedebyn, Voionmaan, Birkan ja Kurkelan kauppiaat ehdottivat, että otettaisiin päätettäväksi vielä eräs yhteinen asia, kun kerran koko pohjola oli koolla. Ja kohta eräs reima voiolainen selitti, miten kovin tärkeätä olisi, että poltettaisiin merkkitulia vilkkaimpien kulkuväylien varsilla. Siitä johtuvan suuren hyödyn hän kuvasi vallan loistavalla tavalla. Ja niin päätettiinkin yksimielisesti, että tästä alkaen palaisivat joka kesä merkkitulet Hedebystä. Laatokan rantamille asti. Kunkin maan miehet lupasivat huolehtia omien rantojensa tulista. Niin Voionmaan, Svitjodin, Ahvenan ja Suomen miehet, niin eestit. Ainoa, mikä tuotti vaikeutta, oli Suomenlahden pohjoisranta. "Jäämit pelkäävät merta, ei heistä ole merkkitulien vartijaksi, eikä heitä täällä näykkään", nauroi joku. Mutta pian päästiin tästäkin pulasta, kun eräs vanha kauppias selitti, että parempi väylä kulkikin Suomenlahden etelärannalta. Kun Kumoniemessä vain oli merkkituli, voitiin siitä kulkea Kesoniemelle ja sieltä eteenpäin Nevan suulle. Niin oli asia päätetty.
Ja nytpä vasta alkoi ilotouhu. Igor antoi kantaa suuren joukon puuputinoita ja nahkasäkkejä maalle ja huusi: "Nyt, sankarit, saatte maistaa Miklagårdin juomaa! Tällaista sitten siellä saamme loppumattomiin!"
Voimakas viini alkoi pian vaikuttaa miehiin, jotka eivät olleet sellaiseen tottuneet. Puhelu kävi kovaääniseksi, toiset jo rähisivät ja hoilasivat.
Mutta äkkiä taukosi rähinä, sillä rannalta alkoi kuulua kaunista soittoa. "Kulkija-Helkky on taas meidän mailla", huudahti moni. Mutta Igor kuunteli kuin lumottuna harpunsoittoa. "Tuommoista soittajaa ei ole Gårdarikessä koskaan kuultu", sanoi hän. "Mies hoi, tuleppa tänne!"
Mutta laulaja ei lähde, soittaa vain. Igor tulistuu ja lähettää pari miestään noutamaan soittajaa.
Kohta oli hänen edessään hoikka, kiharapäinen nuorukainen harppuineen.