"Tuosta saat Gårdariken kauneimman ja kalleimman miekan, jos lähdet kanssani ja jäät soittajaksi kartanooni."
"Kulkija-Helkky ei kanna miekkaa, vaan harppua ja huilua", vastasi nuorukainen tyynesti.
"No hiis, tuossa on sitten kultarahoja enemmän kuin parhain urhoni ansaitsee kokonaisessa kesässä."
"En huoli rahoistasi."
"Hiitten hirmu, mitä sinä sitten tahdot?"
"En lähde kanssasi."
Nyt raivostui Igor: "Vai et lähde! Perkuna vie! Sitokaa miehet tuo ja viekää laivaan! Sitten nähdään, lähteekö hän!"
Ympärillä oli jännityksellä seurattu keskustelun kulkua. Mutta kun
Igorin miehet aikoivat käydä käsiksi kulkijaan, juoksi siihen monta
Suomen ja Svitjodin sankaria paljastetut miekat käsissä, ja yksi huusi:
"Jos sormellakin koskette Kulkija-Helkkyyn, niin totisesti oma päänne
ei ole varsin lujassa olkapäitten välissä!"
Nyt vetivät Igorin miehetkin miekkansa ja epäilemättä olisi syntynyt hirveä tappelu, ellei Kultarannan vanha Luonto olisi tunkeutunut väliin ja sanonut: "Kulkija-Helkky on kierrellyt vuosia pohjolan maita ja ilahuttanut meitä soitollaan ja laulullaan. Kukaan ei ole voinut häntä paikoillaan pysyttää, mutta kukaan ei myöskään koskaan ole väkivalloin yrittänyt häntä pidättää. Siispä pankaa miekat pois ja Kulkija kiertäköön, kuten kiertänyt on. Ja siihen on sinunkin Igor tyydyttävä, Kulkijaa et saa. Sitäpaitsi, älä unohda, että nyt on kaupparauhan aika."
Igor oli ennättänyt jo tyyntyä ja hän huomasi mitä vahinkoa tämä tappelu olisi tuottanut hänen suurille aikeilleen, siksipä hän mielellään taipui ja jätti soittajan rauhaan.