Päivä oli vasta puolillaan, ja kauppiaat havaitsivat, miten mainio myyntitilaisuus nyt oli, kun miehet olivat ostotuulella. Kohta oli kauppakentällä mitä erilaisimpia tavaroita myytävänä. Tuolla aseita ja suolaa; täällä kankaita, solkia ja koristeita, varsinkin lasihelmiä; siellä juomasarvia, kuolaimia ja päitsiä. Olipa rannalla koko venekuorma mainioita voiolaisia kovasimiakin. Ja kauppa kävi verrattomasti. Varsinkin aseita ostivat matkalleaikovat. Rahaa ei näyttänyt paljon olevan, mutta kauppiaat olivat yhtä halukkaita vaihtamaan tavaroitaan suomalaisten turkiksiin, joita olikin vallan määrättömästi.
Muutamien suurien uiskojen luona rannalla oli kovasti hyörinätä. "Mitähän tuolla lienee?" virkkoi Hirvo Tuurille. He menivät lähemmäksi; ja ah, siellä oli myytävänä orjia, paljon orjia. Tuossa joukko nuoria naisia kalpein, pelokkain kasvoin, tuossa muutamia miehiä ja oi, tuolla itki pikku poika. Hirvo hyppeli huoletonna uiskosta toiseen muitten mukana, mutta Tuuri kääntyi ja lähti pois, sillä hänestä tuntui niin vaikealta nähdä näitä orjaraukkoja. Kaiken päivää oli hänen edessään kuitenkin kaunis lapsen pää, jonka silmistä vieri suuria kyynelhelmiä ja joka lakkaamatta soperti: "Äiti, äiti." Mistähän oli sekin ryöstetty! — —
Useimmat yöpyivät veneisiinsä markkinapaikalle, mutta Hirvo lähti kotiinsa. Huomenna hän lähtee Igorin mukana, oli ainoa tilaisuus sanoa Kultarannan Impille nyt hyvästi. Hirvon sydän löi aivan kuuluvasti. Mikä onni, ettei vanha Luonto lähtenyt kotiinsa. — Mitähän Impi nyt sanoo, kun saa kuulla, että Hirvo lähtee sankariretkelle, vaikkei muita Luonnon miehiä lähdekään. Sillä kieltävän vastauksen saa Igor aamulla, — Luonto on rauhan mies ja jo niin vanhakin. Eikä hän rikkauksiakaan enää kaipaa, niitähän hänellä on niin määrättömästi, että hänen kotirantaansakin on ruvettu kutsumaan Kultarannaksi, vaikka hänen saartaan tavallisesti sanotaan Luonnoksi tai Luonnonmaaksi. Ja ne rikkaudet perii kerran Impi, niin Impi. Ja sitten ne saa hän, Hirvo, sitten kun palaa sankarina, jonka mainetöistä laulaa koko pohjola.
YÖNKULKIJAT.
Hämärtyi jo syksyinen ilta, kun Sarvi ja vanha Luonto astelivat peräkkäin ylös Kärsämäen rinnettä. Polku kulki sellaisen tiheikön läpi, että oksat aivan pieksivät kasvoja. Vihdoinkin loppui ylämaa ja Sarvi virkkoi: "Asuuko se tietäjä kaukanakin?"
"Kyllä, hyvän matkan päässä. Mutta ennen puoltayötä siellä jo olemme."
"Sinä uskot siis varmasti tietäjään, Luonto?"
"Niin uskon. Milloinkaan en ole häneltä huonoa neuvoa saanut. Se vaan voi sattua, ettei tuo Musta-Peuko sano mitään, ja silloin saa kauniisti palata kotiinsa, muu ei auta. Mutta jos niinkin kävisi, niin en sittenkään lähde Igorin mukana. En tiedä, miksi en oikein luota häneen. Hän kerskui niin paljon ja ajatteles, aikoi Kulkijan viedä väkisin, Kulkijan, jonka päästä ei kukaan täällä katkaisisi hiuskarvaakaan."
"Samaa ajattelen minäkin, etten lähde. Muistan nuoruuteni aikoja
Karjalassa, jolloin vanha Osma varotti turhista retkistä."
"Miten kummassa jouduitkaan sieltä Karjalasta tänne Suomeen?"