"Ei, pannaan Luonto."
"Eipäs! Helkky pannaan."
"Se on sittenkin sinun näköisesi, Impi."
"No pannaan sitten Helkky-Luonto!"
"Niin tai Helkyn-Luonto",nauroi Impi, ja Helkky jatkoi: "Tai vielä paremmin Luonnon-Helkky."
* * * * *
Mutta äkkiä kävi Helkky totiseksi. Ajatuksiinsa vaipuneena hän pujotteli tuomenterttuja Impin hiuksiin. Viimein hän virkkoi: "Nyt minä vasta oikein ymmärrän sen onnen ihanuuden, jota jumalanäiti tunsi, kun hän liekutti jumal-lasta polvillaan."
"Niin, Helkky, nyt minäkin sen ymmärrän. Mutta hän ei ollut onnellisempi minua, tuo Marjatta-äiti." — — —
Hetket vierivät. — He olivat yhä ääneti, mutta heidän sydämissään soi uusi ihana sävel, ihmeellinen luomisen sävel: Siinä uinui heidän lapsensa, heidän sielujensa pyhä salaisuus. — — —
Impi katseli heleätä, lämmintä iltataivasta, joka kaareutui räppäreiän yllä. Sitten hänen katseensa solui avonaisesta pirtin ovesta vastaiselle rannalle. Siellä vaaran rinteellä kevätkasken sinervä savu kohosi kierrellen kohti korkeutta. Lehdosta alkoi kuulua käen kukuntaa. Tuomien tuoksu täytti ilman. Impi virkkoi hiljaa: "On kuin nyt vasta oikein ymmärtäisin isänkin viimeiset sanat. Mitä olisikaan rakkaus ilman hyvyyttä, — hyvyyttä, joka riittää kaikille, kaikille. Ah, tahtoisin tehdä kaikki onnellisiksi, poistaa kaikki kärsimykset, pyyhkiä kaikki kyyneleet!"