Mutta Liudolf touhusi: "Kun tulen mieheksi, lähden tröndien maahan, kaadan epäjumalan kuvat, syöksen maahan temppelin ja kastan kaikki."
"Kultarantaanhan olet luvannut tulla", hymyili Helkky.
"Tietysti Kultarantaan ensin, mutta sieltä sitten sinne, missä vielä seisoo pahanhengen temppeli."
"Lienevätkö nuo haltijat niin pahoja! Svitjodissa seisoo yhä temppeli jumalankuvineen, vaikka siellä on paljon kastettuja ja monta kirkkoa."
"Sinä olet auttamaton, Helkky! Et koskaan myönnä, että pakanain palvelemat epäjumalat ovat pahoja."
Helkky ei tahtonut ärsyttää innostunutta poikaa, siksi hän virkkoi:
"Lupasit eilen kertoa tämän maan kuninkaasta."
"Nuoresta Otosta", jatkoi Liudolf heti. "Niin näes, hänelle tarjottiin puolisoa, jos kuinkakin monesta ruhtinasperheestä. Mutta hänen isänsä vanha Otto uneksi suuria ja lähetti kosiomiehet itse Byzantion keisarin luo, jolla oli ihanuudestaan kuulu tytärpuoli Theophano. Mutta Byzantiossa nousi suuri ilo, vai barbaarien kuninkaalle kaunis Theophano! Ja kosiomiehet ajettiin pilkaten pois. — Mutta sitten keisari murhattiin ja uusi keisari huomasi, miten edullista hänelle olisi, jos saisi liittolaisekseen meidän mahtavan Oton ja siksi hän lupasi Theophanon. Ei siinä auttaneet kauniin Theophanon kyyneleet, suuren seurueen kera lähetti keisari hänet Italiaan, jossa vanha Otto oli poikineen. Itse pyhän Pietarin kirkossa Roomassa vietettiin loistavat vihkiäiset, ja nuori Otto oli ylen onnellinen, kun hän palasi nuoren vaimonsa kanssa tänne kotimaahansa. En ikinä unohda tuota saattoa: loistavat aseet, kultatupsut, höyhentöyhdöt, silkkiloimet! Kaikki sanoivat, että se oli vielä komeampi saattue kuin vanhan Oton ennen vanhaan. Muistathan, mitä olen kertonut Adelheidista, jonka vanha Otto pelasti Ivrean kreivin vallasta ja toi hänet sitten puolisonaan tänne?"
"Muistan niinkin! — Taitaa olla hyvä hallitsija tämä toinenkin Otto?"
"Luja hän ainakin on. Kyllä hän sai Baijerin Juditin ja Schvabenin Hedvigin äkkiä tottelemaan. — Italiaan vain kuuluu hänenkin mielensä palavan, ja silloin täällä taas mellastavat rosvot ja ryövärit, jos hän lähtee. On hyvä, että meidän luostarin muuri on niin korkea." — — —
Oli ilta. Muutamat vanhimmat munkit istuivat apotin huoneessa neuvotellen Helkyn tilasta. Lääkäriveli selosti: "Käsi on kyllä terve, mutta nyt hän on taas tullut yhtä kummalliseksi kuin alussakin: ei puhu, ei syö, ei nouse vuoteesta." Veljet tuumivat kauan, mitä pitäisi tehdä. Ehdotettiin yrttejä, kylpyjä, pyhäinjäännösten ihmevoimaa ja jos jotakin. Kaikki sanoivat ajatuksensa, Frater Taciturnus vain on vaiti. Vihdoin apotti kysyy hänen mieltään ja silloin hän vastaa: "Tekke työ. Otiositas inimica est animæ." [Laiskuus on sielun vihollinen.] Kaikkien kasvot kirkastuivat: työ, se se varmaan parantaa! Ja Helkyn hoito jätettiin Frater Taciturnukselle. — — —