"Noo, mutta tiedäthän, että munkinkin sielu kaipaa joskus ilahduttamista — ja apottihan on matkalla. Aukaise toki!"
"Enkä. Ei ole liikoja viinejä varastossa. Hyvä kun päästäisiin tavallisin annoksinkin kesään."
Bruuno kynsi korvallistaan, millä kummalla hän saisi ukon taipumaan! — Jopa hän keksi: "Tiedätkö, kun vielä kuluu vähän kolmattakymmentä vuotta, kun tulee vuosi 1000, silloin tulee maailmanloppu. Ja silloin katoaa kaikki: maailma, luostari ja sinun viinitynnyrisi. Jos nyt annat meille parasta viiniäsi, niin pelastut tuosta kauheasta kuumuudesta ja sielusi rientää ohi kiirastulen paratiisin kukkaiskentille."
Ukko tuli miettiväiseksi, ja kun veli Bruuno vielä hetken oli käyttänyt kerkeätä kieltään, niin jopa aukaisi ukko tynnyrinsä.
* * * * *
Veli Bruuno järjesteli suurella touhulla refectoriumia, sillä illalla piti täällä olla juhla vanhaan hyvään tapaan. "Suotta ne lähettivät tänne tuon clunyläisen apotin", puheli hän itseksensä, "Eihän meidän luostarissa ollut mitään sellaista kuin oli luostareissa alppien tuolla puolen. Kunnollisesti täällä elettiin vallan. Jos joskus pidettiin tällainen pieni juhla, niin mitäs pahaa siinä, tarvitseehan munkinkin sielu joskus ilahduttamista. Hyvä mies tuo apotti muuten, vain liian ankara. Mutta nyt — apotti on matkalla." Bruuno, veli veikeä, vihelti.
Samassa saapuivat Helkky ja Liudolf tuoden havuja ja lehviä, joilla koristettiin seinät ja katto. Sitten he asettivat kynttilöitä pöydille ja seinäpihteihin, jott'ei tarvinnut polttaa käryäviä tulisoihtuja. Viimeiseksi he kantoivat pöytään viinisammion ja höyryävät illallisruuat. Illalliskello soi. Helkky nojasi vasten akkunaluukkua ja katseli, kuinka veljet tyytyväisesti myhäillen astuivat refectoriumiin.
Sattui niin onnellisesti, että päivällä oli luostariin tullut kaksi matkamiestä, jotka nyt veljien mukana tulivat illalliselle kohottamaan juhlailoa. Toinen vieraista oli karannut munkki, joka nyt soittajana ja laulajana kierteli maailmaa. Toinen oli virkaheitto pappi, ylen oppinut. Vieraat olivat vaihtaneet matkavaatteensa ja esiintyivät nyt sangen hienoina, varsinkin pappi. Hänellä oli jalassaan uusmuotiset kengät, joissa oli kyynärän pituiset kärjet ja silkkisukat. Kultasoljella kiinnitetty purppuramantteli teki hänen olentonsa aivan majesteetilliseksi. Aluksi istuttiin hiljaa, mutta kun oli päästy ateriaan, kirposivat kielien kannat. Vierailla oli äärettömän paljon kerrottavana uutisia suuresta maailmasta. Helkkykin kuunteli yhtenä korvana. Vieraat tulivat Bretagnesta, jonka ihmeellisistä oloista he kertoivat. Heimopäälliköt hallitsivat siellä heimojaan kuin isät lapsiaan. Siellä piispat ja papit olivat naimisissa, siellä ei ollut rosvoja ei ryöväreitä. Oi, siellä kelpasi elää! Sitten he olivat olleet Normandian kuninkaan Rikhardin luona. Rikhard rakennutti lakkaamatta kirkkoja ja luostareita, sillä hän oli sangen hurskas, vaikka oli isoisänsä Rollon nähnyt uhraavan ihmisiä. Paljon he tiesivät Akvitanian, Toulousen ja Burgundin asioita. Mutta ylimmilleen nousi jännitys, kun pappi rupesi kertomaan Englannin kuninkaan Edvardin surkeasta murhasta, jonka äitipuoli oli kavalasti suunnitellut.
Aterian päätyttyä täyttelivät veljet yhä maljojaan viinisammiosta. Korkealle kohosi tunnelma, kun kulkijamunkki nouti luuttunsa. Ensin lauloi hän pari latinaista laulua. Mutta vasta sankarilauluihin päästyään sai hänen äänensä lämpöä. Siinä jo kaikui Ludvigin laulu, Isambertin laulu, Vilhelmin laulu, osia Rolandin laulusta ja viimeiseksi Kaarle Suuren ihmeellinen retki itämaille. Veljet olivat vallan haltioissaan. Mutta Helkky istui nurkassaan kokoonkyyristyneenä. Hän värisi tuskasta, tuo soitto raastoi hänen sieluaan pohjia myöten. — Hetken levähdettyään lauloi kulkija vielä synkän Muspililaulun, joka kuvasi maailmanloppua. Sitä kuunnellessaan siunasi kellarimestari hetkeä, jolloin oli aukaissut viinitynnyrin tapin. Viimeiseksi lauloi munkki pitkän Heliandin, jonka kauniit kuvaukset Vapahtajan elämästä synnyttivät pyhän tunnelman refectoriumissa. Kauan istuttiin ääneti, kunnes kulkijapappi nousi, joi maljansa pohjaan ja alotti puheen:
"Rakkaat veljet! Minäkin olen kerran kuulunut teidän pyhään säätyynne, olen ollut pappi. Mutta tiedonjano ajoi minut maailmalle. Tahdoin löytää totuuden, niin totuuden. Ja kuinka minä olenkaan etsinyt! Olen samoillut Eerinin ääret ja Pohjan kaukaiset perukat. Olen käynyt Roomat ja Byzantiot. Olen viettänyt öitä nuotiotulella turkkilaisen tietäjän luona. Olen istunut rabbinin luolan suussa erämaan syvyydessä. Mutta, oi veljet, totuutta en sittenkään löytänyt. Vasta vuosien takaa tulin uskottomien musulmannien maahan Hispaniaan. Siellä Cordovan korkeakoulussa löysin totuuden aarteen. Ja koska olen jalo ja ylevä sielu — pappi tyhjensi maljan — tahdon jakaa teillekin, veljet, totuuden muruja. Niin, muruja ne vain ovat, mitä tällaisena iltahetkenä voin jakaa totuuden aarteestani, pieniä muruja! — Veljet! Te uskotte noitiin ja ihmissusiin. Te uskotte, että paholainen pukinsorkkineen tuo ruton ja kuoleman. Te uskotte pyhänjäännösten voimaan, enteisiin ja paljoon muuhun. Mutta minä sanon teille totuuden: tuo kaikki on turhaa, on valetta! Sillä katsokaas, kunkin ihmisen kohtalo on kirjoitettu tähtiin. Niin tähtiin! Ja mitä tähtiin on kirjoitettu, sitä ei muuksi voi muuttaa, ei noita, ei enne, ei ryppyinen piru. Jos syntymähetkellä tarkkaamme tähtien asentoa, saamme silloin ikäänkuin avaimen käteemme tuon ihmisen kohtalon selittämiseksi, saamme hänen horoskooppinsa. Veljet! Nyt on tähtikirkas ilta. Tulkaa, niin näytän teille totuuden aakkoset yön taivaalta!"