Helkky oli jännitetyin mielin seurannut esitystä. Nyt hän seisoi veljien kanssa luostarin tummalla pihalla, jota rakennukset joka puolelta ympäröivät. Kaikkien katse oli kääntynyt taivaalle, ja oppinut pappi selitti: "Tämä taivaankannen isoympyrä jaetaan kahteentoista osaan, 'kotiin'. Kullakin kodilla on oma salaisuutensa. Tuossa on onnen ja elämän koti. Tuossa uskonnon, tuossa terveyden, tuossa kuoleman, tuossa ystävyyden koti. Kullakin planetilla on erikoisvoima. Jos Jupiter ja Saturnus lähestyvät toisiaan, tapahtuu suuria asioita. Jos syntyy neitseen tähtien merkeissä, tulee lapsesta hiljainen, jos härän, tulee raju."
Veljet palasivat hiljaa refectoriumiin syvästi kunnioittaen miestä, joka oli osannut nostaa tulevaisuuden verhoa ja näyttänyt heille totuuden aakkoset yön ylevältä taivaalta. Kaikki istuivat ääneti mietteissään. Helkystä tuntui, ettei hän ollutkaan refectoriumissa, vaan jossain kaukaisuuden maassa tähtien tuolla puolla.
Veli Bruunosta alkoi kuitenkin tunnelma tuntua liian juhlalliselta. Siksipä hän nousi, rykäisi ja alkoi: "Veljet! Te tiedätte, kuinka ylen oppinutta väkeä ovat naapuriluostarimme nunnat. Olemme pyhän ihmetyksen vallassa kuulleet, kuinka abbedissa siellä puhuu kreikkaa ja latinaa kuin äidinkieltään ja kuinka hän on opettanut nuo jalot kielet nuorelle nunnalle, Roswithalle. Ja hänen opetuksensa on kantanut hedelmiä, nunna Roswitha on alkanut kirjoittaa latinankielisiä runoja, jotka ovat meitä suuresti ihastuttaneet. Mutta nyt, veljet, minä kerron vielä ihmeellisempää. Roswitha on alkanut kirjoittaa näytelmiä! — Tämä hurskaan sisaren esimerkki on syvästi vaikuttanut meihin — veli Bruunoon nimittäin — ja me olemme seuranneet esimerkkiä ja kirjoittaneet myöskin näytelmän tapauksesta, jonka sattumalta tiedämme nunnaluostarista. Jos ei veljillä ole mitään sitä vastaan, esitämme näytelmän vielä tänä iltana."
Munkkien hartiat hytkyivät, kun Bruuno ja kulkijavieraat poistuivat. Kohta oli refectoriumin nurkassa näyttämö. Veli Bruuno oli abbedissan puvussa niin hullunkurisen näköinen, että itse Frater Taciturnuksen täytyi nauraa. Kulkijapappi oli nunnan puvussa esittäen Roswithaa. Näytelmä alkoi.
Abbedissa (sormiaan heristäen). Niin, sisar Roswitha, minä olen lukenut sinun näytelmäsi ja siinä on pahahenki.
Roswitha (vavisten). Pahahenki! Ei suinkaan, äiti! Eihän se ole mahdollista!
Abbedissa. On, se on mahdollista. Sillä jos mies ja kaikki mitä hänessä on, tulee sisaren mieleen, niin siinä on pahahenki. (Näyttämölle ilmestyy sarvipäinen mies.)
Veljet ovat pakahtua nauruun. Mutta voi — ovella seisoi apotti!
Syntyi kuolemanhiljaisuus. Veljet ovat hämmästyksen lyömiä, kukaan ei saa sanaa suustaan. Veli Bruuno toipui ensiksi. Uskomattoman pian hän vapautui abbedissan puvusta ja lähestyi hitaasti apottia, miettien, mitä kummaa sanoisi puolustuksekseen. Silloin kuiskasi Frater Taciturnus hänelle sanan "acedia". Veli Bruunon kasvot kirkastuivat, niin juuri "acedia". Ja hän alotti rohkeasti: "Rakas isä! Älä tuomitse tekoamme liian ankarasti! Emme ole tehneet mitään kahdeksasta pääsynnistä. Olemme vain hiukan huvitelleet. Munkkikin kaipaa vaihtelua. Muuten tulee tuo luostareitten kauhea vitsaus: acedia, sielun tylsyys, josta jo Hieronymus varotti. Jos kuitenkin isä, sinun pyhä tahtosi vaatii meille rangaistusta, niin rankaise sitten yksin minua, sillä minä olen tämän illan järjestänyt ja olen syypää kaikkeen."
Apotin viha oli Bruunon puhuessa paljon lauhtunut ja nuo viimeiset miehekkäät sanat tekivät hyvän vaikutuksen hänen suoraan luonteeseensa. Siksi hän vain lyhyesti sanoi: "Kukin veljistä menee heti kammioonsa ja polvistuu krusifiksin eteen. Sitten puolen yön aikana tulette kaikki kirkkoon yksityisrippiin. Pyhä Neitsyt avatkoon silmänne näkemään rikoksenne suuruuden!"