Munkit hiipivät kammioihinsa, ja Helkky ja Liudolf menivät nukkumaan. Apotti asteli pimeän pihan poikki asuntoonsa kerraten mielessään parannuksen asteet: conversio mentis, confessio oris, vindicta seu satisfactio peccati [mielenmuutos, synnintunnustus, hyvitys ja sovitus]. — Koulutuvan viereisestä huoneesta loisti valo. Apotti aukaisi oven ja näki, että veli Paulus, koulumestari, valvoi siellä pergamenttiensa ääressä. Hän kirjoitti merkillistä aikakirjaa ja oli niin syventynyt menneeseen aikaan, ettei ollenkaan huomannut, kuinka apotti aukaisi ja sulki oven. Hänen ympärillään oli paljon aukinaisia pergamenttikääröjä ja kirjoja. Vihdoinkin väsyi piirrintä kuljettava käsi ja isä Paulus huokasi: "Oi, menneisyys, oi, te vuosisatoja sitten eläneet sukupolvet! Tulette luokseni hautakumpujen hämär'yöstä! Näen teidän kyyneleenne, näen teidän tuskasta värisevät sielunne. Näen teidän ilonne, kuulen teidän riemuiten laulavan kevätvirsiä. Kristus, Mestari! Sinä, joka teit sokeat näkeviksi, minun silmäni sinä aukaisit näkemään vuossataiseen yöhön. Kiitos sinulle, Herrani ja mestarini! Sinun rakkautesi on rajaton, sinun hyvyytesi vailla ääriä." — Munkin pää painui pergamentille ja hän vaipui uneen. Mutta luostaria ympäröivä tumma metsä valvoi. Tyyneenä, värähtelemättömänä se vartioi laakson pohjassa lepäävää luostaria. Ja juhlallisena kaartui tähtitaivas yli öisten vuorten.
Sydänyön aikaan kulki munkki toisensa jälkeen haamun lailla poikki pihan kirkkoon. Kullakin oli palava kynttilä kädessä. Kirkon ovella veli Paulus sammutti kynttilän ja sirotti jokaisen päälle tuhkaa. Kirkko oli pimeä. Pääalttarin takaisessa komerossa oli apotin rippituoli, jonka eteen veli toisensa jälkeen kumartui synnintunnustusta tekemään.
Kun viimeinen veli nousi apotin luota, syttyivät kirkon valot kuin taikavoimasta. Apotti astui alttarille ja luki rippimessun. Sitten veljet lähtivät kirkosta. Kirkon ovella sytytti isä Paulus kunkin kynttilän ja priiskotti vihkivettä veljien päälle puhdistuksen merkiksi.
Pihalla pysähtyivät veljet hetkiseksi tiedustellakseen toisiltaan, mitä kullekin oli määrätty synnin sovitukseksi. Kaikki olivat hämmästyksissään, sillä rangaistus oli heistä uskomattoman lievä. Vain päivän paaston oli apotti määrännyt kullekin. Veli Bruunon piti kuitenkin tämän lisäksi maata aamumessun ajan kirkon kiviportailla viitenä päivänä peräkkäin, ja muut veljet kulkivat mennen tullen hänen ylitsensä. Munkit huokasivat helpotuksesta. Tuo clunyläinen oli sittenkin mies, oikeudenmukainen, ymmärtävä! Ja munkkien katse kääntyi kiitollisena kohti kirkasta tähtitaivasta. Siinä oli aukinaisena heidän edessään talviyön majesteetillinen kohtalonkirja, johon enkeli kultaisella piirtimellä kirjoitti elämän ja kuoleman, onnen ja kyynelten ikuisia salaisuuksia.
Vuorella.
Kevätpurot solisivat, laakso oli laulua täynnä. Helkky asteli vuoripolkua jousi selässä. Hän meni luostarin metsään linnustamaan — veljet pitivät lintupaistista.
Oi, miten ihanalta tuntui astua aamuilmassa. Joka pensas piipitti, joka puu puheli. Ilma suhisi, metsä raksui. Oli kevät, kevät, kukkien aika, onnen aika, auvon aika. Helkky muisti Kultarantaa. Sielläkin on kohta kevät niin ihana, ettei sellaista muualla voi olla, sillä siellä on äiti — äiti!
Ja katso!
Leivonen livertää ilmassa: äiti, äiti!
Peipponen laulaa lehdossa: äiti, äiti!