Helkky oli koko päivän ollut veljien seurassa kantaen valkeata kastepukuaan. Iltaa vietettiin refectoriumissa, joka Helkyn kunniaksi oli kauniisti koristettu. Mutta keskustelu ei kulkenut kuten ennen, vaikka apotti oli antanut ylimääräisen viiniannoksen, sillä kaikkien mielen täytti ajatus: Heidän täytyi nyt luopua Helkystä, joka oli tuonut luostarin yksitoikkoisuuteen niin paljon vaihtelua, ja josta kaikki huomaamattaan olivat ruvenneet pitämään. Kun illalla vihdoin sanottiin hyvästi, kiilsi kyynel monen veljen silmässä. Frater Taciturnus näytti olevan kovin hämillään ja hätääntynyt. Hänen kasvolihaksensa nykivät ja suupielet vavahtelivat. Epävarmoin askelin kiiruhti hän kammioonsa, vaipui siellä rukousjakkaralle ja puhui: "Kristus Mestari, sinä kovia kokenut ristinmies! Sinä annoit minulle pojan, nyt sinä hänet otit. Anna minulle voimia kestämään! Sinähän olet Rakkaus!"
Liudolf oli tullut Helkyn huoneeseen, jossa he valvoen istuivat myöhäiseen yöhön. Liudolf nojasi päätään Helkyn olkapäähän ja puheli: "Kun minä tulen mieheksi ja minut on vihitty papiksi, lähden heti Kultarantaan. Yhdessä sitten teemme työtä, sinä olet tulkkina ja minä kastan pakanoita. Niinhän, Helkky?"
"Niin!"
"Ja sitten…"
"Mitä sitten?"
"Rakennetaan kirkko Suomeen, semmoinen pieni, soma puukirkko, jossa on korkea torni. Sinä veistät ristiinnaulitunkuvan alttarille, minä maalaan lasiakkunat. — Tulee sunnuntai. Minä astun alttarille, kansa polvistuu lattialle. Oi Helkky, tahtoisin olla jo mies, pappi, en jaksa odottaa!"
"Pianhan tulet mieheksi ja sitten tulet Kultarantaan. Muistathan tien:
Ensin Rügeniin tai Hedebyhyn [Etelä-Tanskassa, nykyinen Slesvig].
Sieltä Voijonmaalle [Gottlannin vanha suomalainen nimitys]. Sitten
Suomeen, jossa kyllä löydät Kultarannan. Sitten rakennetaan kirkko ja
pirtti papille, kaunis pirtti, me osaamme kyllä."
"Me osaamme, ja Kristus auttaa."
* * * * *
Aamulla ani varahin lähti Helkky luostarista puristaen vain portinvartijan kättä hyvästiksi. Eväslaukku selässä kulki hän reippain askelin vuoriston poikki vievää polkua. Kun hän pääsi viimeiselle korkealle kukkulalle, pysähtyi hän levähtämään. Hänen eteensä pohjoiselle ilmalle aukeni laaja tasanko, jonka halki tie kulki, mutta eteläpuolella hymyilivät vuoriston kukkulat vaaleissa kevätpuvuissaan. Helkky muisti, miten hän vajaa vuosi sitten oli noitten kukkuloitten yli siivin rientänyt etelään. Miten toisin nyt oli kaikki ja miten toinen hän oli itse. Helkky kävi miettiväksi. Vihdoin hän virkkoi itsekseen: "Jos minä nyt saisin valita etelän ja pohjan välillä, jos minulle nyt sanottaisiin: Eulelia odottaa, mene ja hän on sinun, niin ilman arvelua valitsisin kuitenkin pohjolan. Sillä nyt olen mies."