Kuitenkin särähti sielussa niin pahasti, kun hän tuli maininneeksi Eulelian nimen, ja haavoitettu sydän alkoi vuotaa. Mutta katso! Kevät rupesi taas soittamaan suurta, suloista virttään. Ilma ja maa, vuoret ja laaksot, auringonnousu ja sininen taivas lauloivat: äiti, äiti! Helkky nosti hymyillen päänsä, loi katseensa yli lakeuden pohjan siintäville äärille asti ja hänen sielunsa yhtyi riemuiten kevätvirteen: äiti, äiti!
Äiti ja tytär.
Kesäilta oli kaunis ja lämpöinen. Laulavat lehdot, siintävät salmet ja kiemurtelevat rantapolut olivat houkutelleet luokseen koko Kultarannan väen. Hopeahapsi emäntä yksin istui pirtin kynnyksellä katsellen kesän kauneutta: ruispelto huojui iltatuulessa, sorsaparvi ui rannan kaislikossa, jänöjussi halmeen laidassa maisteli kevätviljaa. Hänen mielensä kävi auvoiseksi. Kyyneleet vierähtivät poskelle. Missähän lienee Helkky!
Hyvämieli tuli pihaan kädet täynnä metsän kukkia. Hän riensi äidin luo. "Mutta, äiti! Taaskin sinulla on kyyneleitä! Et milloinkaan ole itkenyt niin paljon kuin tänä kesänä. Helkkyä ikävöit yhä, vaikka on jo kaksi kuunkiertoa siitä, kun hän lähti. Älä nyt itke! Onhan hän ennenkin ollut poissa. Kyllä hän syksyllä palaa."
"En minä ikävöimistäni itke, rakas lapsi, vaan itken sitä, että Helkky on suuressa hädässä, eikä hän syksyllä palaa."
"No mutta äiti! Älä nyt turhia kuvittele! Mistä tuon tietäisit?"
"Minä tunnen sen."
"Äitikulta, sinä tunnet aina niin paljon! Miten tuo poika tuottaakaan sinulle tuskaa!"
Hyvämieli pani kukat kynnykselle, istahti porraskivelle äidin jalkoihin ja pani kätensä äidin syliin. He istuivat ääneti pitkän hetken. Vihdoin sanoi Hyvämieli: "Onko sinulla nyt parempi, äiti?"
"On paljonkin. Mutta onko sinullakin parempi, lapsi?"