"Kun saisimme parikymmentä hyvää ratsua, niin suorinta polkua
Hämeeseen. Ennättäisimme varmaan ennen ryöstäjiä sinne, sillä vesitie
Hämeeseen on pitkä. Sitten jossain kapeassa salmessa näyttäisimme
jäämeille, kuinka naisia ryöstetään."
"No hevoset nyt saadaan. Kiireesti vain toimeen! Meidän hevoset, teidän, Käkölän, Lierannan, Kankaisten ja muitten."
Aamun sarastaessa kahlasi kaksikymmentä ratsua Vähäjoen yli ja kääntyi Hämeen polulle. Sampsa ratsasti niin, että toisten oli vaikea pysytellä jälessä. "Minä, minä sinut pelastan, kaunis Sinisukka", puheli hän puoliääneen. "Sitten paluumatkalla pyydän emännäksi, kerron kaikki. — — — Olen kulkemassa kohti elämäni suurinta onnea."
* * * * *
Suomen miehet piilottivat hevosensa viidakkoon kapean salmen rannalle. Illan hämärtyessä he alkoivat laittaa sadinta salmeen veden alle. Sitten he tekivät kummallekin rannalle rintasuojuksen. — Aamuyön he nukkuivat vuorotellen, sillä markkinamiesten piti pian saapua, sen he vakoillessaan olivat saaneet selville. Valkeni aamu. Eikä aikaakaan, niin jo näkyi uisko niemen takaa, kohta toinen, kolmas. Ne lähenivät. Keskellä salmea tarttuu ensimäinen uisko satimeen. Miehet soutavat, huopaavat, työntävät. Mistään ei apua. Toiset veneet rientävät avuksi. Kauhistus — nekin tarttuvat kiinni! Hämmästyneinä katsovat miehet toisiinsa. Silloin suhahtaa nuolituisku kummaltakin rannalta, ja monet veneessä olijoista kirkaisevat. Suomen miehet näkivät nyt, että jäämeillä ei ollut mitään pelastuksen mahdollisuutta, vaikka he kiireesti tarttuivatkin jousiinsa ja asettivat varpelaidat paikoilleen. Voima ei malttanut olla huutamatta: "Tekisikös mieli lähteä noin niinkuin naista ryöstämään?"
Samassa hetkessä nousi Sinisukka veneessä seisomaan, sanoi: "Voima sinä! Vai sinä siellä! Ole heti ampumatta! Sillä tiedä, ettei minua ole ryöstetty. Vapaaehtoisesti läksin. Tiesin jäämien tulevan. — Mikset antanut minua viime kesänä Utrolle, kun hän lunnaitten kanssa kävi kosimassa! Oma syysi!"
Voiman jousi vaipui herpaantuneena alas. Sampsa kävi kuolonkalpeaksi — Sinisukka lähtenyt vapaaehtoisesti! Ei, ei, ei — käsivarsi ei voinut jännittää jousta.
Hetken katselivat jäämit ja rannan miehet äänettöminä toisiaan. Sitten he rupesivat kaikessa rauhassa juttelemaan. Ja niin siinä lopulta kävi, että sovinto saatiin aikaan. Riemuiten päätettiin, että Suomen miehet lähtisivät mukaan Rapolan häihin, Sinisukan ja Utron suuriin häihin, joita jo ennen markkinoita oli valmistettu. Sampsa kyllä pani vastaan, mutta minkä hän yksin mahtoi, hänen täytyi taipua ja lähteä mukaan. Kun polku maitse oli mutkainen ja eksyttävä, astuivat puolet suomalaisista jäämien veneeseen ja heidän sijalleen ratsujen selkään nousi jäämejä, jotka hyvin tunsivat polut ja tiet näillä mailla. Sitten lähdettiin kaksin joukoin kohti Rapolaa. Synkkänä istui Sampsa ratsunsa selässä vaihtamatta sanaakaan koko matkalla. "Miksi piti sen Voimankin kaiken lisäksi nousta veneeseen", kapinoi hän mielessään.
Vihdoinkin loppuivat summattomat metsät ja siinä oli heidän edessään kapea Saarioislahti, joka pitkänä kielekkeenä työntyi Rautunselästä etelään. Lahden pohjukassa oli jyrkkärinteinen Linnavuori, jonka laella oli kivinen pakolinna ja rinteillä vankat vallit. Vuoren juurella honkien suojassa oli rykelmä savupirttejä: Linnasten kylä. Tänne sijoittivat Suomen miehet hevosensa sillä aikaa, kun Rapolan väki kävi jouduttamassa kyläläisten häihin lähtöä. Eikä aikaakaan niin jo lähti Linnasten valkamoilta monta lehvillä koristettua hääpurtta kohti pohjoista, sillä Rapola sijaitsi Rautunselän pohjoisella rannalla. Kun kuljettiin ohi Päivölän niemen, takoi vanha seppä Päivö pajassaan niin, että säkenet sinkoilivat yli kuusten latvojen. Pysähdyttiin huhuilemaan seppää häihin. Pajan eteen kuusten alle ilmestyi kohta pikkuinen musta ukkeli, joka korvallistaan kynsien sanoi: "Ei ole aikaa, eikä varaa häihin lähteä." Rapolan miehet purskahtivat nauramaan ja soudantaa jatkaessaan he kertoivat suomalaisille, että tuo seppä oli mahdottoman rikas, mutta niin saita, niin saita, ettei hennonut syödäkään kuin joka toinen päivä. — Kantalan rannassa ei tarvinnut kauan huhuilla, siellä kun oltiin juuri muutenkin lähdössä, ja Tartinsalon ja Sillantaan uiskot odottivat jo niemen kainalossa.
Kun vihdoin päästiin perille, oli Rapolassa jo hääilo ylimmillään. Rapolan vanha, komea, harmaahapsi isäntä kantoi pöytään kokonaisia karhunreisiä ja hirvenlapoja. Hänen tyttärensä, vaalea Pilvikki — Rapolan emäntä oli jo aikoja sitten kuollut — laski tynnyristä kuohuvaa olutta haarikan toisensa jälkeen. Suurista simasammioista saivat vieraat itse täytellä juomasarviaan.