"Minä."
"Ja sinähän se olet, joka kyykistyt hevosen alle, suoristut ja hevonen nousee ilmaan."
"Minä."
"Sinähän kerran katselit kummulla lähestyvää vainolaisjoukkoa. Kaksi miestä juoksi silloin toisten edellä kimppuusi, mutta sinä otit toisen miehen oikeaan, toisen vasempaan käteesi ja nostit ne korkealle ilmaan. Sitten viskasit miehet mäeltä vasten vainolaisia, ja pelästyneenä läksivät kaikki pakoon — yhtä miestä!"
"Minä."
"No niin, sinulle annan tyttäreni, sillä kuuluisampaa sankaria ei liene ilman alla. Tuossa on kourani, lunnaista sovimme myöhemmin."
Voima oli kuin unessa. Pilvikki oli siis hänen, hänen! — Suurena, ihanana aukeni siinä näköala yli syksyisen luonnon. Ja Voimasta tuntui, ettei maailma koskaan ollut näyttänyt niin suloiselta kuin nyt, ei tuuli koskaan puhaltanut niin pehmeästi kuin nyt, ei taivas koskaan kaareutunut niin kauniisti kuin nyt. — Oi, ihmeellistä on elämä! Kuka voi sen syvyydet tutkia, sen salaisuudet ymmärtää!
Syksyinen ilta.
Kultarannan emäntä oli menossa Karvettiin. Hän oli vasta muutamia kertoja nähnyt Karvetin uuden emännän, kauniin Pilvikin. Mutta kuitenkin hän oli jo ruvennut pitämään tuosta lapsesta, joka aina oli niin lempeän surunvoittoinen. Eikä se nyt ihme olekaan, jos on surullinen, ajatteli hän. Niin nuorena joutui vieraan heimon keskuuteen, sinne jäi koti, sinne jäi heimo, sinne lapsuuden leikkikentät, muistot. — Ja Kultarannan emäntä kiirehti askeleitaan. Karvetin miehet ovat nyt syysmetsässä, jatkoi hän mielessään. Kuinka nyt ikävöikään Pilvikki, hentoinen lapsi! Joutukaa jalkani!
* * * * *