Hämärtyi jo syksyinen ilta, kun Kultarannan emäntä vihdoin teki lähtöä Karvetista. Pilvikki läksi saattamaan. He kulkivat äänettöminä pimenevää polkua metsän läpi rannalle. Joskus voi äänettömyys sanoa enemmän kuin pitkät puheet. Ainakin tunsi äiti nyt, että tuo lapsi hänen rinnallaan kärsi. Kun he vihdoin pääsivät rannalle, painoi Pilvikki päänsä nyyhkyttäen äidin syliin.
"Rakas, rakas lapsi, mikä sinun on?"
Pilvikki yhä nyyhkytti.
"Etkö voi kertoa?"
"Sinä olet niin hyvä", tuli nyyhkytysten välistä. "Tuntuu aivan kuin olisin saanut uudelleen äidin. — Äitini kuoli, kun olin lapsi."
"Voi lapsikulta!"
"Niin äiti, ja sitten…"
"Mitä sitten, lapsi?"
"Minä pelkään Voimaa. Voi, kuinka minä pelkään, sillä on niin pitkä partakin."
"Rakas, rakas lapsi!"