* * * * *
On ilta, talvinen ilta. Puhdetyöt Kultarannan suuressa pirtissä ovat täydessä käynnissä. Kuului siinä läiske ja ryske, suhina ja sihinä, kokkapuheita ja sanasutkauksia. Miehet veistelivät suksia, astioita, purtiloita, rekiä ja veneitä. Toiset kutoivat ja paikkailivat verkkoja. Äiti ja Hyvämieli istuivat kiukaan puolella kehräten värttinällä, ja heidän ympärillään oli koko naisten parvi tehden mikä mitäkin. Mutta Ilma vuoli vasamia pilttipoikien kanssa. — Paimentyttö ja -poika eivät joutuneet muuta kuin juoksemaan pärepihdin luota pärepihdin luo sytyttämään uusia päreitä ja "niistämään" vanhoja.
Vähää ennen illallista lopetettiin kuitenkin työ ja ruvettiin kertomaan tarinoita ja arvaamaan ongelmoita, taisipa joku laulaakin illan iloksi. Mutta kun huttu ja hirvenliikkiö oli syöty, mentiin heti nukkumaan.
Sampsa yksin jäi vielä askartelemaan. Hän meni pihalle ja katsoi, oliko portti hyvin teljetty ja koirat kopissaan. Sitten hän otti pirtin seinustalta pitkän tuohitorven ja puhalsi sillä: tuu-tu! Heti vastasi linnavuorella valvova vartija torvellaan: tuu-tu! Se oli sovittu merkki, josta tiedettiin, että kaikki on hyvin.
Pirttiin tullessaan jäi Sampsa hetkeksi taputtelemaan ovipielessä olevia hevosia, noita Kultarannan kuuluja raudikkoja. Hevosia oli tähän aikaan hyvin vähän. Kultarannassa oli niitä kaksi, muualla tavallisesti yksi ja paljon oli niitä paikkoja, joissa ei ollut lainkaan hevosta. Raudikot hörhättivät, kun Sampsa antoi niille apetta. Sitten sammui viimeinenkin päre, ja Unetar otti huostaansa koko pirtin.
* * * * *
Tuli vihdoin kevättalvi. Kun hangenkanto oli parhaimmillaan, valjasti Sampsa toisen raudikkonsa kirjokorjan eteen ja lähti kosiomatkalle Joensuuhun. "Kun Sinisukka kerran meni minulta, meni ainaiseksi, en enään välitä muusta, kuin että vaimoni on rikas ja kuuluisa", puheli hän itsekseen ajellessaan yli sinihohteisten hankien.
Joensuun Sarvi tuli kovin iloiseksi, kun niin kuuluisa mies kuin
Kultarannan Sampsa, koko Suomen turva, tuli kosimaan hänen tytärtään.
Ja siksipä Sampsa sai heti myöntävän vastauksen. Vielä talvikelillä toi
Sampsa nuoren vaimonsa, Joensuun Terhentytin, Kultarantaan.
Salolle, salolle…
Oli taaskin tullut kevät, Suomen suloinen kevät. Maa vihannoi, käki kukkui ja lempeä lounaistuuli kuiskaili salaisuuksia kevätkoivuille, joitten jalkojen juuressa lahdelman laineet liplattivat. Oli jo kylvetty ohra ja nauris, korjattu kutemisrannoilta saalis ja käyty kevätmetsällä. Aurinko kapusi jo korkeimmilleen taivaan laelle ja pihlaja kukki. Silloin juuri kaikui huuto: salolle, salolle! Luonnonmaan ja läheisen rannikon nuoret jättivät heti arkiset askareensa ja toistivat hymyillen: salolle, salolle!