Ah, nyt oli salolla suuri kaski kuivunut, nyt tuli nuorille kesän riemuisin retki: kaskenpolttamismatka. Sillä semmoinen oli tapa ollut hamasta muinaisuudesta, että ainoastaan nuoret pääsivät tälle retkelle.
Alkoipa nuorille nyt touhu ja työ, kun matkaa valmistelivat. Tytöt laittoivat suuriin eväskontteihin kaikki mahdolliset herkut, mitä vain osasivat. Pojat teroittivat aseitaan, eikä aikaakaan niin jo kaikki oli kunnossa. Kultarannan Sampsakin innostui niin tästä touhusta, että hän aikoi lähteä mukaan salolle, mutta silloin Ilma tiukkasi: "Ei ukkeleita matkalle! Mitäs toit Terhentytin talvella, oma syysi!" Ja siihen sai Sampsa tyytyä. Kuitenkin täytyi nuorten taipua sen verran, että Käkölän vanha isäntä tuli mukaan johtamaan polttamistyötä, sillä kuka tietää mitä ne nuoret olisivat yksin touhuilleet kaskimaalla.
Oli jo ilta, kun iloinen joukko vihdoinkin pääsi matkansa perille. Väsymystä ei kukaan tuntenut, reippain mielin vain puuhailemaan. Eväät ja aseet vietiin eräpirttiin. Tytöt laittoivat puron partaalle valkeita ja rupesivat illallista valmistamaan. Pojat taas tekivät kauniita havumajoja, itselleen tuonne kallion kylkeen ja tytöille tähän kuusien alle. Siinä askarrellessa ajatteli jokainen pojista: "Kukahan noista tytöistä kutsuu minut vieraakseen illalliskestiinsä?" Pojat olivat näet koko retken ajan tyttöjen vieraina.
Seuraava päivä meni siinä, kun laitettiin kasken ja kasvavan metsän välille leveä, risuton tie, "liekin-ulottuma". Valkeni toinen huomen ja silloin käytiin kaskea sytyttämään. Vanha Käkölä antoi vakavana viimeiset neuvonsa ja varoituksensa. Kasken kummallekin laidalle asetettiin tiheään vartijoita. Kaikilla oli kädessä pitkä, hakopäinen korento, jolla piti "tappaa" metsään pyrkivä tuli. Sitten sytytettiin kaski yhtaikaa kummastakin päästä. Räiskyen rupesivat kuivat ha'ot ja risut palamaan. Ensin kiiriskelivät liekit pitkin maata. Jo nousevat korkeammalle. Nyt ulottuvat puitten latvoihin. Valkeat rupeavat äkkiä vetämään toisiaan. Syntyy hirvittävä humina, niin hirvittävä, ettei kuullut toverinsa ääntä. Liekit hulmusivat aina pilviin asti. Veto oli niin kauhea, että viereisessä metsässä pienet puut taipuivat maahan asti, ja suuremmat murtuivat hirmuisella rätinällä. Kova oli vartijain työ, sillä suuria kekäleitä viskautui kauas metsään, ja liekit tavoittelivat puitten latvoja. Kaikki ponnistivat voimiaan äärimmäisyyteen asti varjellakseen metsää. Siinä lyötiin, hosuttiin, kaadettiin. Kun valkeat viimein hirvittävällä räiskeellä yhtyivät, vaimeni tulen valta heti, ja kaikki huokasivat helpotuksesta. Suurin vaara oli nyt ohi. Istahdettiin levähtämään. Jokainen oli hiessä hiusmartoa myöten. Illan tullen oli palo jo tyyntynyt, joten ei monenkaan tarvinnut jäädä yöksi vartioimaan. Seuraavina päivinä antoi se vieläkin vähemmän työtä, pojat vain siellä paksuine virsuineen ja pitkine korentoineen kokoilivat kekäleitä rovioihin. Ja viimeisinä päivinä ei kaski enään ollenkaan pidellyt nuoria, vaan saivat nämä ilokseen askarrella kauniissa koivumetsässä. Oi, kuinka paljon siellä valmistuikaan kauniita tuohitöitä: kontteja, vakkoja, vöitä, tuppia, lippoja, nippiä ja jos jotakin.
Mutta illat sittenkin olivat hauskimmat, kun kokoonnuttiin kisakedolle puron partaalle. Tytöillä oli kukkaseppel päässä ja pojat koristivat vyönsä lehvillä. Siinä heitettiin kurraa, lyötiin keilaa, leikittiin tuohipalloilla ja istuttiin ihmettä. Koko ilma oli iloa täynnä. Vasta kun hongikko alkoi humista öistä tuutulauluaan ja aurinko vaipui kultaiseen kehtoonsa, kokoonnuttiin piiriin nuotion ympärille. Siinä kerrottiin kaikki sadut, kysyttiin kaikki arvoitukset ja laulettiin kaikki laulut. Riemulla ei ollut rajoja. Viimeinkin käytiin nukkumaan. Ikihongat yksin valvoivat ja huojuttelivat miettien harmaata päätään, sillä heistä tuntui, että heidän säilytettäväkseen uskottiin liian paljon kuiskauksia ja sydämen salaisuuksia.
Kotona.
Päivä oli kaunis. Aurinko paistoi. Linnut lauloivat rantapuissa. Kultarannan emäntä asteli pihalla. Oli niin hiljaista ja väritöntä, kun nuoret olivat salolla. Mitä sentään olisikaan elämä ilman nuorisoa, ajatteli hän. Se olisi kuin kevät ilman kukkasia. Ja siinä muistui niin elävästi hänen mieleensä Helkky, rakas Helkky, joka jo toista vuotta oli ollut poissa. Missähän kiertelee nytkin poika. Palanneeko enään milloinkaan. Oi, kuinka monasti Helkky oli istunut tuossa tuomen alla harppuineen. Tässä leikki lapsena, tuonne istutti tammen taimen. Äiti istahti aitan kynnykselle, huokasi. Mieli oli niin painostava, elämä tuntui lahjoittaneen hänelle liian paljon surua, oi liian paljon. Hän oli väsynyt, väsynyt. — — —
Äänettömin askelin tuli mies metsäpolkua, sivulta päin. Siinä jo seisoi vieressä. Äiti katsahtaa ylös, hämmästyy. "Helkky, oma poikani", saa hän vihdoin sanotuksi. Hän aikoo nousta, mutta jalat eivät tottele. Samassa on Helkky polvillaan hänen vieressään nyyhkyttäen: "Äiti, äiti!" Ja kun hän vähän tyyntyy, sanoo hän: "Äiti, minä en lähde enään koskaan sinun luotasi, en koskaan!"
Äiti ei vieläkään saa sanaa suustaan, kaikki oli tullut liian äkkiä, liian odottamatta. Vihdoin hän nousi. Ja siinä pirttiin astuessa tuntui hänestä, että kaikki oli taas niin kaunista, elämässä oli kevät ja kukkaset. Ja kuinka paljon heillä olikaan juteltavaa! Äiti kertoi, mitä oli tapahtunut Helkyn poissa ollessa. Ja Helkky taas kuvaili oloaan luostarissa, kastetoimitusta ja kotiintuloaan, kuinka Hirvo purrellaan saattoi hänet Jomsborgista Suomen vesille asti.
"Hirvo, Hirvoko!" huudahti äiti.