"Niin juuri Hirvo, Saijan isä, josta täällä kotona aina niin paljon puhuttiin. Hän asuu Jomsborgissa ja halkoilee meriä Jomsviikingeitten kanssa. Kotimaataan ei vain tahtonut nähdä, heti hän käänti purtensa, kun Suomen rannat alkoivat siintää — kaupin laivassa tulin Koroisiin. Semmoinen se Hirvo, vaikka tiesi tyttärensä elävän täällä, mikä lie miehessä."
Äiti ei vastannut mitään, ja Helkkykin vaipui ajatuksiinsa. Hän oli kertonut äidille niin paljon, etelän matkastaan vain ei hän maininnut mitään, ei voinut mainita. Mutta hän tunsi niin selvästi, että äiti tiesi kaiken kertomattakin, ymmärsi hänen sielunsa särkyneisyyden. Ja siinä hän olikin oikeassa, äiti oli todella ensi hetkestä aavistanut kaiken, oli huomannut harpunkin häviämisen, mutta hän ei kysynyt mitään. Ah, kuinka hän olisikaan hennonut koskettaa sydänhaavaa, joka ei vielä ollut arpeutunut.
* * * * *
Samana iltana alkoi kuulua metsästä luikkujen ja torvien toitotusta, huutoa, laulua, iloa. Nuoret palasivat kaskenpolttomatkaltaan reippaina, riemuisina. Siinä erotessa puristettiin käsiä hyvästiksi, heitettiin kaipaavia silmäyksiä, joku lie ollut alakuloinenkin — minkäs sille mahtoi.
Kultarannan suuri vene kulki tasaisin vedoin päin kotivalkamoita. Hyvämieli istui kokassa ajatuksiinsa vaipuneena. Naiset soutivat toista airoparia, miehet toista. Ilma piti perää läiskytellen tuon tuostakin vettä poikien niskaan. Mutta äkkiä hän keskeytti leikkinsä sanoen: "Kuka kumma tuolla kotirannassa seisoo meitä odottamassa? Sampsa se ei ole, Sampsa on lyhempi ja hartiakkaampi." Airot pysähtyivät ja kaikki kääntyivät katsomaan. Hyvämielen silmät sumenivat, hän tunsi Helkyn heti. "Äiti kulta, nyt saa sydämesi taas hetkeksi levon", ajatteli hän. Siinä jo päästiin rannalle ja muutkin tunsivat Helkyn. Hyvämieli ei sanonut mitään, vaan puristi hiljaa Helkyn kättä. Ja Helkystä tuntui, että tuo puristus merkitsi hänelle niin äärettömän paljon — oi, hän omisti äidin ja sisaren. Mutta Ilma ei ennättänyt kätellä, hän rupesi heti sormeilemaan Helkyn parranhaivenia sanoen: "Kuules, näitä sinulla ei ollut lähtiessäsi, poika! Oletkos olevinasi mies nyt. Noo, sinä olet vähän muuttunut, poika sinä." — Sitten hän ympäröi Helkyn sellaisella kysymystulvalla, ettei tämä ennättänyt puoliinkaan vastata.
Yö oli jo astellut pitkälle ennenkuin Kultarannassa käytiin levolle. Ilma oli lapsesta alkaen ollut sellainen, että jos hän mistä palasi, ei hän mennyt levolle ennen, kun oli äidille kertonut matkansa vaiheet. Tavallisesti heräsi hänen kertomishalunsa vasta sitten, kun äiti oli hyvin päässyt vuoteeseen. Niin hän nytkin istahti äidin vuoteen reunalle ja kuvaili vilkkaasti, miten hauska heillä oli ollut salolla. Mutta sitten hän kävi totiseksi, sanoi: "Tiedätkö, äiti, kun minä olen jo jonkun aikaa ollut sellainen, että minulla on niin kovin hyvä olla, jos tuo nuori turkiskauppias Voijolan Eerik on nuorten joukossa. Et usko, kuinka hyvältä tuntui nytkin, kun hän lähti mukaan salolle. En minä ollenkaan tahdo olla hänen kanssaan, en puhella, en leikkiä, en edes nähdä häntä, mutta kun minä vain tiedän, että hän on mukana, niin minulla on niin hyvä olla. — Mitähän se semmoinen on, äiti?"
Äiti ei mahtanut olla hymyilemättä tuolle suurelle lapselle. Hän mietti, mitä hänen piti vastata. Mutta Ilma tiukkasi uudestaan: "Äiti, mitä se semmoinen on?"
"Sitähän juuri ajattelen. Oletko sitä tuntenut siitä asti, kun Eerik asettui meille asumaan?"
"En, äiti! Vaikka hän talvella läksi turkisostomatkoille, joissa viipyi aikoja, en siitä välittänyt vähääkään. Mutta nyt, jos hän on päivänkin poissa, on minulla niin kummallisen paha olla. Mitä se oikein on, äiti?"
"Minä luulen melkein, että sinun sydämeesi on tullut kevät, vaikka et sitä itse huomaa. Valkokukkien ummut aukeavat siellä hiljaa, arastellen luoden ympärilleen ihmeellistä tuoksua. Ja sinä odotat tietämättäsi, että joku tulisi ja huomaisi nuo ihanat valkeat kukat ja niitten ihmeellisen tuoksun."