"Minä mahdan sitten odottaa Eerikkiä?"
"Niin minäkin luulen. Mutta tiedätkö, nuo kukat ovat niin valkeita, niin arkoja, että ne eivät kestä kylmän hengähdystä, eivät tumman käden kosketusta. Älä laske sydämesi keväiselle kukkaiskentälle ketään sellaista, joka tuo sinne hallan ja kuoleman. Sillä katsos, Ilma-lapseni, eivät nuo valkokukkien ummut aukene kahdesti, kevät tulee vain kerran sydämeen. Odota nyt vain kevään tuloa! Älä ensinkään kiirehdi, se kyllä aikanaan tulee ja sitten sinä sen ymmärrät."
"Minä ymmärrän sitä nytkin jo vähäsen. Miten hyvä sinä olet, äiti! Ei kukaan ole sinun kaltaisesi, ei kukaan!"
Ilma nousi ja astui jo muutaman askeleen poispäin. Mutta sitten hän äkkiä tuli takaisin, kietoi kätensä äidin kaulaan ja kysyi: "Äiti, oletko sinäkin tuntenut joskus semmoista ihmeellistä kuin minä nyt?"
Äiti hymyili: "Ehkäpä."
Ilma suuteli äitiä hellästi: "Oi, äiti, sinä olet niin ihmeellinen, sinä ymmärrät aina kaiken, tiedät kaiken. Ei kukaan ole niinkuin sinä. Äiti, äiti, äiti, kuinka sinä voit olla niin sanomattoman hyvä! — — —"
Ja yötuuli vastasi räppänäreiästä: "Kenen sydämen täyttää pohjaton hyvyys, siellä asuu ikuinen kevät ja kukkaset."
Toinen syksy.
Syksy salamoineen, hämär-iltoineen asteli pitkin askelin kohti pohjolaa. Syystyöt olivat jo täydessä käynnissä, kun Sampsa kutsui ympäristön Kultarannan käräjämäelle neuvottelemaan salokasken kylvännästä. Sankoin parvin saapuivat miehet, mutta suuri oli hämmästys, kun Sampsa ehdotti, että kaski vierettäisiin vielä tänä syksynä ja kylvettäisiin heti rukiille.
"Ruis on niin outo ja uusi vilja, ettemme nyt toki uskalla niin suunnatonta kaskea rukiille kylvää", tuumi Käkölä.