"No, kiitos hyville haltijoille! Kaikki on siis hyvin tällä kertaa. Ennättäähän sitä sitten toistenkin tuumia, kun poikani saa vähän isommaksi."
"Ennättää."
"Sitten, äiti, tiedätkö, minun olisi ollut niin kovin vaikeata erota sinustakin. Olen vähän väsynyt ja tunnen vain, että kaikki on hyvin, kun sinä olet lähellä."
"Minustakin tuntui vaikealta. Olen oikein iloinen, kun jäät. —
Lapsikulta, älä nyt itke! Olet liiaksi väsynyt. Tule tänne lepäämään!
Noin, nythän sinun on parempi, eikö olekin?"
"On, äiti. Sinun luonasi on hyvä, täällä unohtuu kaikki, suru ja väsymys. — Äiti rakas, anna minulle kätesi. Minä en ole kai koskaan sanonut, kuinka paljon pidän sinusta!"
"Et, sitä et ole sanonut sitten, kun eilen viimeiseksi."
Ja äiti hymyili.
Metsänkävijä.
Helkky oli kotona, mutta tuo ainainen liikkumishalu ei häntä sentään ollut aivan jättänyt. Se vain oli erotuksena, että hän nyt otti jousensa ja lähti, eikä harppuaan, kuten ennen. Metsällä hän viipyi aina jonkun päivän ja kun hän sieltä palasi, oli hänellä saalista vallan määrättömästi. Ihmiset kertoivat, että tuo kaikki oli valkean haltijan ansiota, Helkky kun ei koskaan lähtenyt uhrijuhliin, ei liioin välittänyt kotihaltijoista, palvoi vain hiljaisuudessa valkeata Kristusta. Hän osasi paljon ihmeellisiä taikalukuja, joilla lepytti haltijoita, ja joilla sai kummia aikaan, niinkuin nyt tuon metsäonnenkin. Ja edelleen tiesivät ihmiset, että vähin kaikki Kultarannassa olivat sellaisia, etteivät välittäneet kotihaltijoista, vaan palvoivat kaikessa hiljaisuudessa sitä valkeata, varsinkin oli sellainen emäntä ja Hyvämieli. Sampsa kävi kyllä uhrijuhlissa ja taisi hoidella kotihaltijoitakin, mutta mikään palvontamies ei hänkään ollut, eihän hänellä ollut aikaa siihen sellaiseen.
Oli syksyinen pakkaspäivä. Puut olivat huurteessa, maa kuurassa, järvi jäässä. Kultarannassa ja kaikkialla lähistöllä olivat miehet kovassa touhussa: oltiin lähdössä ylämaihin pitkälle syysmetsästysretkelle. Eväskontit, jouset, nuolet, keihäät ja muut olivat jo valmiina. Viimeisenä iltana lepytti kukin eräretkellelähtijä haltijoita: vei uhrin uhripirttiin tai aitan ylisille, missä tiesi haltijan asustavan, kävi pyhässä lehdossa tai kalmistossa lahjoineen ja kotiin tultuaan teki vielä kaikki metsätaiat. Mutta, aamulla oli vasta tärkein suoritettava: kylpeminen.