"Odottaa sinua", oikaisi äiti hymyillen.

Hyvämielikin hymyili ja hänestä tuntui kuin tuo painostava surumielisyys olisi ijäksi jättänyt hänet. Kun vihdoin päästiin kotirantaan, olikin siinä heti Seppo vetämässä venettä maalle. Äidillä tuntui olevan niin kumma kiire pirttiin, mutta Hyvämieli jäi odottamaan Seppoa. Vene oli paikoillaan ja Seppo kääntyi lähteäkseen. Silloin Hyvämieli ojensi hänelle molemmat kätensä. Vavahtaen tarttui Seppo niihin, sillä tämä tuli niin odottamatta. He seisoivat kauan käsityksin. Vihdoin sanoi Hyvämieli hiljaa: "Etkö tahtoisi jäädä Kultarantaan ja olla ikuisesti minun?" — Seppo vavahti uudestaan. Hän veti Hyvämielen luoksensa ja vasta pitkän ajan kuluttua sai hän sanotuksi: "Minä olisin ollut ikuisesti sinun, vaikka en koskaan olisi saanut jäädä Kultarantaan."

* * * * *

Melkein samoihin aikoihin kuin Seppo jäi vävyksi Kultarantaan, tapahtui muitakin muutoksia. Nousiaisten Reon pieni poika oli kuollut ja hänen äitinsä päätti nyt lähteä oman heimonsa luo Eestiin. Mitäpä hänellä enään olikaan täällä Suomessa, kun hän oli kadottanut molemmat rakkaansa: miehensä ja poikansa. — Kun nyt asiat näin olivat, sanoivat kaikki, että Sampsan täytyy muuttaa Nousiaisiin ja ruveta rannikon vakinaiseksi johtajaksi, kuninkaaksi. Talvikäräjillä markkinoitten aikana päätettiin asia lopullisesti ja silloin ei Sampsa enään vastustanut, vaan muutti vaimoineen ja lapsineen Nousiaisiin. Siellä hän otti huostaansa Reolle kuuluvan kartanon ja suuret alueet ja rupesi täydellä todella hoitamaan alueensa asioita. Siihen hän olikin kuin luotu eivät syntymämerkit suotta olleet ennustaneet, että hänestä oli tuleva heimonsa suurin kuningas. Kuinka hyvin hän osasikaan järjestää puolustuksen! Ja niin lujasti sai hän Suomen heimon liittymään yhteen, ettei edes verottaja Svitjodista uskaltanut näyttäytyä. Yli merien ja maitten kulki maine Sampsan viisaudesta ja Suomen mahtavuudesta.

Mutta nuori Seppo jäi Kultarantaan äidin avuksi. Pian hän perehtyikin isännän tehtäviin. Miten suloiselta tuntuikaan, kun hän illalla palasi töistään kotiin, jossa odotti hyvä äiti ja hellä, rakas Hyvämieli. Ja vanha äiti mietti usein itsekseen: "On se ihmeellistä, miten suuresti onni suosii tätä Kultarantaa!"

Vuonna 1000.

Kaksikymmentä vuotta oli vierähtänyt. Kuinka paljon ne olivatkaan matkallaan kylväneet kukkia ja kyyneleitä. Mutta näitten vuosien kuluessa olivat lastenlapset heijailleet utu-unelmansa tuohikehdossaan, soperrelleet sormi suussa ensimäiset sanansa, leikkineet leikkinsä keväisillä kentillä, poimineet punaiset mansikat mäen rinteiltä ja puhallelleet paimentorvea suvisen illan suussa.

Kultarannan vanha emäntä, rakas mummo, oli saanut Ajattaren lahjoittaman valkean seppeleen, jota lastenlapset niin mielellään hyväilivät. Karvetin vanhin tytär, kaunis Virpi, oli jo immeksi ylennyt ja siksi yritti jo toinenkin tytär, mutta 15-vuotias Uulo-poika ei liioin välittänyt tämän maailman huolista. Jos kunne kulki, jos mistä tuli, oli huilu aina kainalossa. Ja soitto se näytti Karvetin pikku pojillakin olevan tärkeintä. Kultarannan Hyvämielen vanhin poika, Helkky, oli myöskin haaveksiva soittaja, kannel oli hänelle kaikki kaikessa. Sanottiinkin, että hän oli suurin soittaja koko suvussaan, isoisäänsäkin suurempi. Ja mummo sanoi usein hymyillen: "Jos vain Helkky pannaan pojalle nimeksi, tulee siitä aina soittaja." — Muut Hyvämielen lapsista olivatkin tyttäriä.

Kevään ja kukkaset loi tämä kasvava polvi ympärilleen. Oli aivan kuin Kultarannan ja Karvetin maat ja metsät, salmet ja selät olisivat helkkyneet pelkkää laulua ja riemua. Ja vanhasta Kultarannan emännästä tuntui kuin pysyisi hän tässä keväisen onnen tuoksussa ikuisesti nuorena. Monasti, kun hän keväisen illan hämärissä katseli nuorten leikkiä ja kuunteli kanteleen kaunista soittoa, tuntui hänestä kuin ei hän olisikaan 70-vuotias isoäiti, vaan nuori, maankuulu Impi, ja soittaja tuolla tuomen alla Kulkija-Helkky, joka juuri oli palannut kaukaisilta mailta. — — —

Mutta tulipa kevät, jolloin ilo ja riemu katosi Kultarannasta, katosi koko Suomesta — ah, koko maailmasta. Se oli kesä v. 999. Etelässä tiedettiin, että maailman viimeiset ajat olivat käsissä. Kun tulee talvipäivän seisaus ja kirjoitetaan vuosi 1000, silloin tulee maailmanloppu. Niin silloin. Ja väristys kävi läpi kristikunnan, ja kauhun aallot vyöryivät maailman ääriin asti. Ainoastaan Provencessa, ruusujen maassa, jatkui vielä jonkun aikaa elämän ilo. Naiset istuivat oikeutta rakkauden tuomioistuimissa, ja trubaduurit virittelivät harppujaan. Mutta muualla! Ah, taivas varjelkoon! Itse karvajalka pääpaholainen asteli Rooman kaduilla, ja aurinko laski kerran sahraminkeltaisena. Maantien rosvot ja metsien ryövärit pukeutuivat katumusvaippaan ja riensivät kirkon siipien suojaan, jotta pelastuisivat siitä hirmuisesta tulimerestä. Itsensäkiduttajat ruoskivat ruumiinsa verille, jotta sielu sitä kirkkaampana rientäisi Herraa vastaan. Luostareitten asukkaat toimittivat päivittäin kaksinkertaiset katumusharjoitukset, ja haudankaameana kaikui kaikkialla virsi: