"Dies irae, dies illa."
[Päivä vihan, päivä vaivan.]
Vavisten jätti kansa arkiset työnsä ja täytti kirkot ääriään myöten. Itse ruhtinashoveihinkin hiipi kauhu. Haaveellinen Otto III lähti katumusretkelle Gnesiin ollakseen juuri rukoukseen vaipuneena ystävänsä Adalbertin haudalla, kun se suuri hetki tulee. Puolan ruhtinaalle hän lahjoitti suuria oikeuksia, jotta Herrakin muistaisi häntä lahjoillaan. Ranskan Robert II päästi omin käsin aarreaittansa varkaat pakenemaan, jotta ei Herrakaan lukisi hänen syntejään. Anjoun hurja Fulko Musta lähti toivioretkelle Palestinaan asti. Mutta Englannin Etelred ei osannut tehdä mitään, hän vain astui ja päivitteli, niin että hoviväki alkoi kutsua häntä Etelred Neuvottomaksi.
Kaamea kohina täytti kokomaan. Abbasidien valtakunnan kuuluisin runoilija, silmäpuoli Abul'ala Ma'arri istui miettien puun alla ja kirjoitti runovihkoonsa: "Mielipuolen tavoin me hymyilemme, mutta parempi olisi, jos itkisimme." Beduinipäällikkö seisoi sydänyön aikana telttansa ovella, katseli tummaa taivaanrantaa ja oudot aavistukset täyttivät hänen mielensä. Erakko erämaassa vaipui syvään mietiskelyyn, ja intiaani Mexikossa kalkutti kallion seinään ihmeellisiä kirjoitusmerkkejään. Viimein Pro veneessäkin, ruusujen maassa, vaikeni trubaduurin harppu ja sielläkin kaikui kaameana:
"Dies irae, dies illa."
Mutta ihmeellisintä oli, että nuo synkät aavistukset riensivät yötuulen mukana yli mahtavien tuntureitten Dovren tuhatvuotisen tietäjän kalliolinnaan. Ja valkopartainen tietäjä ravisteli päätään: "Jaa, jaa, nuoruudessaan tulee tehneeksi yhtä ja toista, jota sitten saa katua ja sovittaa! Olisi mullakin kai jo aika sovittaa kolttonen, min mä nuoruudessani tein veljelleni Päivölle, maanpiirin suurimmalle sepälle." Näin tuumi Dovren tuhatvuotinen tietäjä kalliolinnassaan. Sitten hän muisteli, miten kaikki oli tapahtunut. Niin näin: Suuri Päivö, hän, jolla oli ihmepaja Pimeyden meren äärellä, hän, joka hallitsee talviöitten hulmuavia taikatulia pohjantaivaalla, sulki kerran kesäaikana ihmepajansa ja lähti matkailemaan etelään. Tapaa täällä ihanan kuninkaantyttären, jonka tahtoo ottaa vaimokseen ja viedä mukanaan Yönmeren rannalle. Mutta tyttö ei lähde, paitsi jos Päivö takoo hänelle kultaisen kanteleen, joka tuo tullessaan ikuisen onnen. Päivö palaa ja takoo, takoo seitsemän vuotta. Leiskottivat siinä taikatulet pohjantaivaalla! Valmistuu vihdoin kannel, onnen kultainen kannel. Päivö lähtee riemuiten etelään. Mutta kuollut on kuninkaantytär. Suruissaan palaa Päivö pajaansa, ja seitsemän vuoteen ei hulmua talviöitten taikatuli. — Kerran sitten, kun Dovren tietäjä oli käymässä veljensä luona Yönmaassa, sanoo Päivö: "Ota sinä tuo kultainen kannel! Vie se teidän maan kuninkaalle ja sano: Tässä on onnen kultainen kannel. Sen saa omakseen parhain soittaja, mi asuu taikatulteni valaisemassa maassa. Anna siis tieto soittajille Pohjan rannoilla! Ken soittaa onnen kultaista kannelta niin, että urootkin itkevät, hän saa sen omakseen. Ja ikuinen onni tulee sille kansalle, josta soittaja on." — Dovren tietäjä otti kanteleen ja lähti etelään. Mutta matkalla lumosi kultainen kannel niin hänen mielensä, ettei hän hennonutkaan viedä sitä kuninkaalle, vaan kätki sen kalliolinnansa syvyyksiin yhdeksän lukon taakse. Nyt kesällä 999, kun synkät pilvet nousivat yli Dovren, muisti tuhatvuotinen tietäjä äkkiä nuoruutensa kolttosen, otti kanteleen linnansa syvyyksistä ja vei sen kuningas Olaville. Mutta maailmanlopunpelko täytti niin kuningas Olavi Trygvenpojankin mielen, ettei hän edes ajatellut soittokilpailua tänä kesänä. Eihän nyt kukaan soittanutkaan, sillä synkät pilvet peittivät pohjolan taivaankin. Vakavina, tuiki mustina astelivat ihmiset Suomessa, ja pahat unet häiritsivät öitten rauhaa. Kesän markkinoille ei saapunut ketään, ja pitkäinen jylisi koko uhrijuhlan ajan. Kultarannassa ja Karvetissa oltiin kaikkein vakavimpia, he olivat saaneet enimmän viestejä etelästä. Harppu, huilu ja kannel vaikenivat kokonaan, ja kaikki kävivät joka päivä Karvetin pyhässä majassa ristiinnaulitun kuvan edessä.
Tuli sitten vihdoin sydäntalven aika. Ihmiset joutuivat kamalan kauhun valtaan. Yhä vihlovampana kaikui:
"Dies irae,
dies illa."
Ja nääntyneinä huokasivat nunnat kirkon lattialla: "Miserere, Domine, miserere Domine!" [Herra, armahda meitä!]
Talvipäivänseisaus tuli ja meni — maailmanloppua ei tullut! Hetken vielä viipyivät synkät aavistukset mielissä. Hetken vielä hurjimoi karvajalka paholainen maan päällä. Hetken vielä saarnasi kaapuniekka munkki vapiseville kuulijoille tulevasta kauhusta. Mutta kevätauringon keralla häipyi kaikki synkkyys kuin usva ilmaan. Uusi toivo ja innostus täytti mielen, elämäninnostus, jolla ei näyttänyt olevan rajoja. Ja kun tulivat Nousiaisten kevättalven markkinat, vilisi siellä väkeä niin paljon, ettei ilmoisna ikänä sellaista oltu nähty. Silloin saapui myöskin kuningas Olavi Trygvenpojan kutsu: Kaikki soittajat tulkoot keväällä Tunsbergiin [nykyinen Tönsberg, Norjassa Kristianian vuonon länsirannalla] kilpailemaan onnen kultaisesta kanteleesta!