"Hyvästi", sanoi Helkky hitaasti ja kääntyi lähteäkseen. Mutta silloin nosti kauppias äkkiä päänsä, sanoi: "Kuules, joms-viikinkejä ei sinun missään tarvitse pelätä. Ja jos joskus näillä mailla matkatessasi joudut pulaan, niin tule silloin turvallisella mielellä Jomsborgiin, siellä kyllä keinot keksitään."

"Kiitoksia", sanoi Helkky, heilautti lakkiaan hyvästiksi ja kiirehti etelään lähtevien kauppiaitten matkaan.

Mutta kumarainen kauppias tuijotti kauan tyhjyyteen. Vihdoin hän puheli puoliääneen itsekseen: "Itse pirstosin elämäni onnen, itse. — Suomessa oli kevät aina niin kaunis. Muistan, kuinka kalat polskivat lahdelmalla ja salmen rannalla kukki pihlaja ja tuomi." — — —

Valoa.

Helkky kulki reippain askelin vanhaa roomalaista maantietä, joka kukkuloita kaartaen kääntyi etelään. Hänen korvissaan kaikui vielä Champagnen markkinoitten humu, noitten maailman kuulujen markkinoitten, vaikka markkinapaikka oli jo jäänyt kauas kukkuloitten taa. Äh, sitä ihmismerta! Kuka uskoisi, että maailmassa on niin paljon kauppiaita ja tavaraa! Siellä oli silkki- ja musliinikankaita aina Intiasta, Damaskosta ja Venetsiasta asti. Voi niitä turkkilaisten roimahousuja! Arapialaiset valkeissa viitoissaan tarjoilivat Cordovan lasiastioita ja Toledon värillistä lampaannahkaa. Tapettikankaat olivat ihmeellisiä, samoinkuin Tyroksen purppura. Ja ne Irlannin suippokärkiset kengät! Ruskeaihoiset egyptiläiset kaupittelivat strutsin sulkia. Burgundin viinit ja Flanderin kankaat olivat mainioita, Ah, ja ne karhuntanssittajat, ilveilijät, soittajat ja laulajat! Viinituvat olivat tulvillaan väkeä. Niin, ennen ei hän, Helkky, olisi hinnalla millään jättänyt tuollaista huvien paikkaa, ei, ei! Mutta nyt! Hän vilkaisi vain sivumennen kaikkia ja riensi edelleen tietään etelään, etelään…

Helkky kulki kuin siivin yli vuorien ja lakeuksien. Raikas aamutuuli leyhytti hänen kauniita kutrejaan. Oi, miten ihana oli maailma! Kaikki kukki, loisti, sädehti. Koko ilma oli täynnä voimakasta, hurmaavaa kevääntuoksua. Linnut lauloivat tuhansin kielin. Oi, miten suloista oli elämä! Kukat ja puut, vuoret ja laaksot, linnut ja tuuli kertoivat keväästä ja kukkasista, lämmöstä ja hyvyydestä. Koko maailma oli täynnä rakkauden suloisia säveleitä.

Helkky oli tullut metsäpurolle. Rannalla kasvoi tuuhea lehmus. Sen alla oli kömpelösti veistetty ristiinnaulitunkuva. Lehmukseen, kuvan yläpuolelle, oli kaiverrettu: "Joka janoo, hän tulkoon ja ottakoon elämänvettä lahjaksi!" — Helkky tarkasteli hetken Ristiinnaulittua ja keksi samalla lipin lehmuksen oksalta. "Erinomaisia ovat nuo pyhät siltaveljet! Kuinka he huolehtivatkaan kulkijoista!" tuumi hän juodessaan lipillä puron kirkasta vettä. Sitten hän istahti lehmuksen alle, sulki silmänsä ja siinä oli etelän ihana kuva hänen edessään: Kukkulalla meren rannalla sijaitseva vanha linna, ihanin, mitä on auringon alla. Ruusulehdot, kukkatarhat ja varjoisat käytävät ympäröivät tuota ikuista linnaa, jossa itse Rooman keisarit olivat kerran käyneet vieraina. Pylväsparveke antoi merelle, ja sinisen virran uoma välkkyi auringon laskiessa. Ja siellä ruusutarhojen ja pylväitten siimeksessä asteli Eulelia, linnanherran ainoa tytär, suloisena kuin vasta-auennut lilja. Kun hän, Helkky, ensi kerran tuli linnaan, oli Eulelia vielä lapsi. Mutta kun hän tuli toisten, oli Eulelia juuri neidoksi puhkeamassa. Oi niitä iltoja linnan parvekkeella! Linnanrouva tyttärineen teki käsitöitä, usein oli herrakin siellä. Hän, Helkky, istui harppuineen köynnöskasvien ympäröimän pylvään varjossa ja soitti, soitti. Kuta enemmän ilta hämärtyi, sitä pehmeämmin soi harppu. Naiset panivat pois työnsä. Herra lähti hevosiaan katsomaan, rouva naistentupaan töitä tarkastamaan. Eulelia nojaa kaidepuuhun ja antaa silmiensä levätä meren tummenevalla pinnalla. Harppu soi hiljaisemmin. Eulelia saa kyyneleet silmiinsä. Ja kerran sitten, niin, pehmeät käsivarret kietoutuivat soittajan kaulaan ja väristen vaipui tyttö hänen syliinsä. Niitä iltoja tuli sitten monta. Vihdoin linnanrouva keksi heidän salaisuutensa, ja silloin täytyi Helkyn äkkiä lähteä linnasta, ennenkuin herra saisi tietää asiasta. Eulelian silmät olivat itkemisestä punaiset, kun hän ruusutarhasta ilmestyi Helkyn tielle sanoakseen hyvästi. "Sinä palaat", oli ainoa, mitä hän sai kuiskatuksi kietoessaan kätensä Helkyn kaulaan. Ja nyt hän todella palasi! Ei mikään voima olisi pidellyt häntä enään Kultarannassa. Hän oli tullut kuin siivin yli merien ja maitten.

Helkky heräsi haaveiluistaan ja hypähti pystyyn lehmuksen alta. Joustavin askelin taas etelään. Oi, sinne, sinne on pojalla mieli, missä siintää tumma meri, missä ylhäiset naiset muodostavat rakkauden tuomioistuimen ja ratkaisevat sydämen asioita rakkauden lakikirjan kahdentoista pykälän mukaan. Oi, sinne, sinne, missä ruusujen tuoksu ei milloinkaan lopu, missä trubaduurien harppu ei milloinkaan vaikene. Oi, Provence, Provence, ruusujen maa, laulun ja runouden, onnen ja auvon ihmeellinen maa! Eulelia, Eulelia!

* * * * *

Matkustaminen oli tähän aikaan hyvin vaarallista. Paitsi että rosvot vaanivat kaikkialla, otti jokainen linnanherra alueensa läpi matkaajilta tullia tai muita maksuja. Ainoastaan laulajat ja soittajat tai muut heidän kaltaisensa saivat vapaasti matkata, sillä hehän sittenkin olivat ainoita ilon ja riemun tuojia tänä synkkänä aikana, jolloin kirkko saarnasi kiirastulesta ja kadotuksesta, jolloin paholainen hiilihankoineen seisoi kuolinvuoteen ääressä ja noidat tanssivat hornan kallioilla. Vain joku juutalainen joskus sai myöskin maksutta kulkea, jos hän linnan väen huviksi suostui astumaan linnan ohi takaperin, kengät päälaella ja isämeitää lukien.