Linnasta linnaan, kylästä kylään riensi Helkky. — Tuossa illansuussa astuu hän raittia, joka vie keskelle kylän toria. Siinä on mahtava tammi ja sen alla käräjäkivet. Helkky istahtaa kivelle ja katselee ympärilleen. Siinä on pieni kirkko ja kalmisto, kylän yhteinen karja-aitaus ja nuorison kisakenttä. Helkky ottaa harppunsa. Eikä aikaakaan, niin on hänen luonaan koko kylä, vanhat ja nuoret. Oi, nyt oli olkikattoisen orjakylän juhlapäivä, suvisen illan auvoinen hetki, jommoista ei usein kylälle suotu. Kun Helkky vihdoin puolenyön aikaan lopetti, tahtoivat kaikki viedä hänet kotiinsa yöksi. Mutta soittaja ei tuuminut, minne menisi, astelipahan vain ensimäiseen mökkiin, mikä eteen sattui. Sytytettiin tervaspala. Sen valossa näki Helkky koko majan: saviseinät, maalattia, räppänä katossa, homehtunutta silavaa ja papupusseja orsilla riippumassa, huonekaluja ei ollenkaan. Helkky istahti muitten mukana olkikuvolle ja alkoi syödä mustaa keittoa, jota jokainen sai puukuppiinsa. Sitten pantiin lattialle oljille tai lehville nukkumaan. Aamulla koettivat kyläläiset ehkäistä soittajan lähtöä, mutta ei, kaikki oli turhaa. Etelään oli pojalla mieli. Eulelia, Eulelia!
* * * * *
Päiviä oli kulunut, viikkojakin vierähtänyt. Oli keskipäivä. Helkky poikkesi tieltä metsään ja istahti sypressin varjoon. "On parasta, että lepään tässä vähän aikaa, jotta en tulisi liian aikaisin linnaan", puheli hän puoliääneen itsekseen. Sitten hän sulki silmänsä ja taas oli kaikki hänen edessään: Hän tulee portille ja kolkuttaa. Vartija kysyy: kuka siellä? Hän ei vastaa, kolkuttaa vain. Vartija kysyy uudestaan. Silloin hän ottaa harppunsa ja alkaa soittaa. Jo aukeaa portti ja hänet saatetaan linnan suureen pylvässaliin. Jutellaan, juodaan malja kuohuvaa punaviiniä, ja sitten hän ottaa harppunsa. Ihana Eulelia saa vihdoin silmiinsä kyyneleitä.
Helkky havahti unelmistaan. Päivä oli painumassa lännen maille. Iltatuuli juoksi kilpaa metsän sinipiikojen kanssa siepatakseen auringon viimeiset kultasäteet kukkulan laelta. "Äh, olen viivytellyt liiaksi. — Ennättänenkö enään ennen yötä linnaan", puheli Helkky itsekseen ja läksi taas kuin siivin kohti etelää.
Pimeyttä.
Helkky oli poikennut linnaan johtavalle sivutielle. Nyt hän saapui juuri pienelle sillalle. Mitäs tämä! Sillan korvaan oli pystytetty salko. Se on koristettu pyhän mistelipensaan oksilla ja ruusuilla. Hetken aprikoituaan, ihmeteltyään, lähtee Helkky taas juoksujalkaa tietään.
Jo nousee hän mäelle, jonka laelta linna näkyy. Oli tullut pimeä. Helkky jää hämmästyneenä seisomaan kukkulalle. Mitä, mitä ihmettä! Linnan valleilla paloi komeita kokkoja, jotka valaisivat kukkulan rinteellä kasvavat sypressit, piiniat, poppelit, myrtit, laakerit, ruusulehdot ja viinitarhat. Lähempänä linnaa näkyi taas satoja erivärisiä tulisoihtuja. Ah, oliko tuo enään mikään todellinen linna! Ei, ei, sehän oli satujen ihmelinna, mi kohosi kultameren kätköistä!
Helkky oli kumman totinen, kun hän lähti mäeltä. Päästessään lähemmäksi rupesi hän jo kuulemaan soittoa, ääniä. Linnan mäkeä ylös kavutessaan hän jo tapasi ihmisiä. "Mitäs täällä?" kysyi hän.
"Jopa olet kaukainen matkamies, kun et tiedä, että linnanneiti Eulelia viettää häitään Provencen kuuluisimman urhon Ludvig Karhunhampaan kanssa." — Helkky vavahti, tunsi polvien pettävän. Hän tarttui läheiseen lehmukseen pysyäkseen pystyssä. Vihdoin hän kompuroi muitten mukana linnan pihalle. Se oli täpötäynnä seudun rahvasta, kaikki kun tahtoivat nähdä ja kuulla häitten iloa. Pihalle oli nostettu kokonaisia viinitynnyreitä, joista kukin sai mielinmäärin ammentaa. Helkky pysähtyi portin pieleen puitten varjoon. Koko humu tuntui hänestä niin kumman kaukaiselta. Äkkiä täyttivät iloiset suosionhuudot ilman. Helkky havahti, nosti päänsä. Ja voi! Ruusujen koristamalle parvekkeelle ilmestyivät nuoret: morsian vaaleana, hentona kuin lehdon lilja, sulhanen tummana voimakkaana kuin vuoriston kuusi. Helkyn silmiä sumensi ja hän vaipui portin pieleen kuin kokoonpuserrettu rypäle. Siitä hän vihdoin yön aikana hoiperteli ruusutarhan läpi kukkulan juurelle, puolitajutonna polvistuen myrttien alle maahan.
Miten kauan hän siinä oli ollut, siitä ei hänellä ollut aavistustakaan. Ainakin oli aurinko jo korkealla, kun hän nousi ja alkoi astella, tietämättä minne. Mutta vaisto kai veti pohjoiseenpäin suuriin metsiin. Siellä hän samoili sinne ja tänne kokonaisia päiviä. Oi, miten synkkää ja kolkkoa täällä olikaan! Tummat puut seisoivat totisina kuin munkit hautajaisissa. Vuoret huokailivat raskaan painon alla, ja illan tullen vuodattivat kukat kyyneleitä. Linnut itkivät, ja koko ilma oli täynnä valitusta.