Oli iltapäivä. Helkky oli tavannut päivällä paimenen, joka oli tarjonnut hänelle leipäpalasta. Oliko hän sen syönyt, vai ei, sitä hän ei muistanut. Hän istahti sammalmättäälle. Ensi kerran sitten linnasta lähdettyään muisti hän harppunsa, ja se alkoi samalla kuin polttaa hänen harteitaan.
Hän irrotti kiireesti pussin selästään ja pani harpun vierellensä maahan. Äh, ikinä ei hän enään voisi koskea sen kieliin. Helkky jätti harppunsa mättäälle ja lähti taas samoilemaan. Mutta hetken päästä palasi hän takaisin, noin ei hän toki voinut harppuaan jättää. Hän kaivoi matalan kuopan maahan, pani siihen harppunsa ja peitti sen risuilla ja sammalilla. Sitä tehdessään hän ajatteli: "Isä kätki kerran metsän sammaliin pikku siskonsa ruumiin, mutta minä — minä kätken tähän sieluni."
* * * * *
Helkky lähti taas eteenpäin. Mutkan takaa tuli äkkiä kaksi ratsua. Etummainen hevonen hypähti hätkähtäen sivulle, kun näki Helkyn. Nainen hevosen selässä huudahti ja päästi pelästyneenä jahtihaukkansa lentoon. Mutta samassa oli jo mies rinnalla ja tyynnytti heti pelästyneen hevosen. Eulelia katsahti matkamiestä ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. "Ota minut satulasi eteen!" sanoi hän miehelleen. Ja tuntiessaan vaimonsa värisevän, sanoi Ludvig: "Tahdotko, että otan kiinni tuon roiston, joka sinut näin pelästytti ja heitän hänet linnan vankiluolaan?"
"En, en, älä tee sitä! Mennään nyt vain kotiin!" — — —
Oli tullut ilta. Eulelia ei saanut rauhaa missään. Hän meni vihdoin parvekkeelle ja katseli tummaa, kaunista merta. Mutta ei sekään auttanut. Hänen edessään oli aina kaksi suurta, surullista silmää ja kalpeat tuskaiset kasvot. Oi, hän ei päässyt siitä näystä. Hänen päänsä painui käsien varaan, harpun pehmeät säveleet soivat hänen korvissaan ja hän oli tuntevinaan hellän käden kosketuksen. Oi, soittaja oli sittenkin jotain toista kuin raju Ludvig! ja Eulelia purskahti katkeraan itkuun. — Pimeys peitti meren, peitti herkän naissydämen.
* * * * *
Helkky oli kulkenut viikkoja milloin metsiä, milloin asutuita seutuja. Hän oli kalpea ja laiha kuin haamu — eihän hän muistanut syödä. Lapset pakenivat hänet nähdessään. Joku säälivä nainen joskus pisti hänelle ruokapalan, jonka Helkky söi, jos — muisti. Muuan vaimo virkkoi kerran Helkyn lähdettyä kylästä: "Tuo kulkija muistuttaa paljon erästä nuorta soittajaa, joka täällä soitteli keväisen illan."
Kauan ei hän enään jaksaisi kulkea, sen tiesi Helkky itse. Hän tuskin jaksoi jalkaansa nostaa toisen eteen, ja vuoripolku oli korkea ja jyrkkä hänen edessään. "Jospa heittäydyn sammalille ja kuolen siihen", tuumi Helkky. "Ehkäpä kuitenkin jaksan vielä tuon vuoren yli", jatkoi hän hetken päästä ja läksi kapuamaan vuoripolkua. Se oli jyrkkä ja kulki kaartaen rotkon reunaa. Hämärti, kun hän viimeiset voimansa ponnistaen pääsi vuoren harjalle. Uuvuksissaan pysähtyi hän huoahtamaan. Hänen jalkainsa alla oli rotko huimaavan syvänä. Helkyn päätä pyörrytti. Hänen jalkansa horjahtivat ja hän syöksyi syvyyteen. Pimeys peitti rotkon, peitti nuorukaisen särkyneen sydämen.
Luostarissa.