Vaivaloinen ja hidas oli matka yli vuoriston. Raskaat tavaravankkurit jymisivät. Paitsi Henrikkiä, ratsasti vankkurikaravaanin ympärillä joukko asestettuja vartijoita. Yöpyessä nukkuivat miehet vuorotellen toisten valvoessa. Ja nekin, jotka nukkuivat, olivat aina täysissä varustuksissa, jotta silmänräpäyksessä voisivat tarttua aseisiin.
Viikkojen kuluttua päästiin Schwabeniin. Täällä erkani Henrik kauppamatkueesta ja kääntyi Ranskaan vievälle tielle. Mutta pian yllätti hänet hirveä sadekausi. Yöt ja päivät satoi lakkaamatta. Tiet tulivat ensin liejuisiksi, sitten pohjattomiksi. Henrikin täytyi etsiä levähdyspaikka. Ja niin hän eräänä iltana kolkutti Clairvaux'n luostarin portille.
Portti aukeni ja munkki tervehti Henrikkiä syvään kumartaen, kuin olisi itse Kristus ajanut portista sisään. Kun Henrik oli noussut hevosensa selästä, saattoi munkki hänet kirkkoon. Siellä he yhdessä polvistuivat krusifiksin eteen, ja munkki luki hiljaisella äänellä rukouksen. Vasta tämän jälkeen näytettiin Henrikille vierassuoja. Kohta hän sai kuivat vaatteet päällensä, ja muuan veli toi hänelle lämmitettyä viiniä ja ruokaa. Kuivat puut räiskyivät pienessä, avonaisessa takassa. Henrik siirsi jakkaransa lähemmäksi takkaa ja nautti siinä veljien antimia. Hänen mieleensä palautui niin elävästi se aika, jolloin hän näiltä samoilta seuduilta läksi kohti Pyhää maata. Munkit olivat laulaneet: "Maa on niin kaunis", ja hän oli uskonut, että kaikkien muitten rinnassa paloi sama innostus, usko ja rakkaus kuin hänen omassaankin. Kuinka surkeasti hän olikaan pettynyt! Koko auringonnousun maa oli hänelle välkkynyt kullassa ja purppurassa. Hän oli luullut näkevänsä vain ylevämielisyyttä ja suuruutta. Oi voi, sirpaleiksi oli tuo unelmien kuva särkynyt! Ei mitään siitä ollut jälellä, ei mitään! — Vasta matkustaessaan kauppiaitten kanssa Venetsiasta Schvabeniin oli hän nähnyt todellista urheutta ja ylevyyttä. Ja hänestä tuntui kuin hän olisi raottanut jonkun uuden maailman ovea, maailman, jossa työ ja kunto antoivat ihmiselle arvon.
Henrik heräsi mietteistään, kun nuori munkki astui sisään, kumarsi syvään ja sanoi: "Olemme nähneet herra ritarin päällysvaatteessa punaisen ristinmerkin. Palaatteko Pyhästä maasta, vai oletteko sinne menossa?"
Henrik: "Minä palaan sieltä."
Munkki: "Siinä tapauksessa pyytä luostarimme apotti Bernhard teitä heti luoksensa."
Henrik säpsähti. Mitä! Pitikö hänen lähteä näin vain ilman muuta suuren Bernhardin eteen, miehen, jonka edessä paavit ja kuninkaat ovat kumartaneet. — Henrikin sydän löi aivan kuuluvasti, kun hän astui apotin huoneeseen. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun tuossa pöydän ääressä pergamenttien ympäröimänä istuikin hintelä, punapartainen ukko, ja hän oli kuvitellut näkevänsä valtavan voimakkaan olennon. Kun apotti nosti päänsä vastatakseen tulijan tervehdykseen, vavahti Henrik. Sillä apotin silmät hehkuivat kuin tulenliekit, ja hän näytti yhdellä silmäyksellä näkevän sydämen sisimpään asti. Ystävällisesti viittasi apotti Henrikkiä istumaan ja kysyi: "Palaatte Pyhästä maasta. Kenen joukoissa olette taistellut?" 4 — Suomen Apostoli.
Henrik: "Liityin jo täällä Ranskassa kuningas Ludvigin joukkoihin ja siinä sitten taistelin — mikäli siellä taisteltiin."
Apotti nosti viimeisten sanojen aikana päätään ja kysyi terävästi:
"Eikö siellä sitten taisteltu, niinkuin taistella pitää?"
Henrik: "Ei. Ei ainakaan ritarin silmällä katsoen."