Henrik: "Isäni harrasti opiskelua. Siksi minullakin on jo pienestä pitäen ollut opettaja, ja opiskelin minä jonkun aikaa Yorkin koulussakin. En ole ollenkaan saanut tavallista ritarikasvatusta, vaikka minulla onkin kultaiset kannukset."
Apotti hymyili: "Meillä luostarissa on tapana sanoa: Cuculla non facit monachum. [Kaapu ei tee munkkia.] — Sinulle tahtoisin sanoa: Kannukset eivät tee ritaria. — Ritarinmieli tekee ritarin. Ja sinä, jos kukaan, näytät ritarilta."
Apotti ojensi kätensä hyvästiksi ja loi Henrikkiin katseen, jota Henrik ei koskaan elämässään unohtanut. Ihmeellisen tunnelman lumoamana hän palasi huoneeseensa. — Hän oli sittenkin ollut kosketuksissa aikansa suurimman miehen kanssa. — — —
Aamulla lähti Henrik katselemaan luostaria. Sen rakennukset olivat matalia. Puutarha oli pieni. Siinä kasvoi hedelmäpuita ja viiniköynnöstä vain niin paljon, että parahiksi saatiin pyhä ehtoollisviini. Tuossa on pieni pelto, jossa viljeltiin vehnää ehtoollisleipää varten. Koko luostaria ympäröi muuri, jonka sisä- ja ulkopuolella oli pieniä majoja. Niissä asui kaikenlaisia käsityöläisiä. Henrik läksi ulos portista ja jäi hämmästyneenä seisomaan siihen. Eilen oli kaikki ollut sateesta harmaana. Nyt oli taivas vähän seestynyt, niin että tästä luostarin vuorelta saattoi nähdä tuon kauniin laakson yli toiselle vuorelle. Laakso oli täynnä luostarin peltoja, ja selänteitten rinteillä kasvoi tuuheata metsää. Saarnit, tammet ja pyökit olivat pudottaneet lehtensä, mutta ikivihreinä huojuivat öljypuut ja kastanjat. Miten kaunista täällä lieneekään kesällä, ajatteli Henrik ja lähti sitten kiertämään luostarin muuria. Pian hän päätyi takaisin portille, ja tämän ensimäisen tutkimusmatkan tulokseksi tuli: Luostari on ihanalla paikalla, mutta niin yksinkertaiset ovat kaikki sen rakennukset, ettei hän koskaan ennen ollut sellaista nähnyt.
Suurimman osan ajastaan vietti Henrik kuitenkin kirjastossa. Se ei ollut suuri, mutta Henrik löysi siellä kyllikseen luettavaa. Ensin hän selaili pyhimyslegendoja, kunnes löysi kertomuksen Pyhästä Aleksiuksesta. Suurella jännityksellä seurasi hän sankarinsa vaiheita, kuinka tämä karkaa hääyönään vaimonsa luota ja sitten aikojen takaa palaa tuntemattomana ja viettää koko ikänsä oman talonsa portaitten alla. — Tämän jälkeen löysi Henrik ihmeellisen kronikan, jonka hän luki melkein yhteen menoon. Se oli Aadam Bremeniläisen kirjoittama pohjoismaitten historia. Siinä aukeni hänelle kuin uusi, ihmeellinen maa, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan. Kun hän sitten mainitsi apotille tästä, innostui tämä selittämään hänelle koko pohjolan asiat. Evankeliumin valo oli alkanut loistaa noillakin maan äärillä, selitti isä Bernhard. Siellä oli suuri Göötanmaa, jossa hallitsi kuningas Sverker. Tämä oli hurskas mies ja hänen puolisonsa, jalo Ulfhild, oli pyhyyden sädekehän ympäröimä. Yhdessä he olivat kirjoittaneet apotti Bernhardille ja pyytäneet, että täältä etelästä lähetettäisiin munkkeja heidän pohjoiseen valtakuntaansa. Silloin oli apotti tullut innostusta täyteen, munkkiparvi toisensa jälkeen oli suoriutunut matkalle, ja ennen pitkää oli Göötanmaassa kolme kukoistavaa luostaria. Vielä kauempana oli Sveeanmaa. Senkin oloista tiesi apotti paljon. Lopuksi antoi hän Henrikille pyhän Ansgariuksen elämäkerran, koska siinä kerrottiin näistä pohjoisista maista. Ja taaskin tunsi Henrik, että hän oli ollut kosketuksessa ajan suurimman miehen kanssa. — — —
Paitsi kirjastoa, oli Henrikillä toinenkin paikka, jossa hän mielellään kävi. Se oli oppineen Simeonin työhuone, joka sijaitsi luostarin muurissa, sisäpuolella. Huone oli täpösen täynnä mitä ihmeellisimpiä astioita ja aineita. Simeon uskoi näet varmasti voivansa valmistaa kultaa, kunhan hän vain keksi oikean sekotuksen. Joka päivä oli hän varma, että huomenna on hänellä ihan oikea seos, tänään enään vain pikkuisen puuttui. Ja niin hän keitti ja sekotti, sekotti ja keitti aamusta iltaan. Mutta kirkkaina öinä kiipesi Simeon luostarin katolle ja luki taivaan tähdistä ihmisten kohtalot ja tulevan ajan tapahtumat. Ja mielenkiinnolla seurasi Henrik hänen askareitaan.
Sateet yhä jatkuivat, ja kohta oli joulu ovella. Kuinka olisikaan Henrik pitkäksynyt oloaan, jos ei olisi ollut tuota ihmeellistä apottia. Hän istui jo apotin työhuoneessa kuin kotonaan. Ja aina kun tuo pyhä mies iltamessun jälkeen nousi saarnaamaan kansalle, oli Henrik kuulijoitten joukossa. Niin ei ollut hän koskaan kenenkään kuullut saarnaavan. Itse taivaan voimat tuntuivat lähestyvän maata tuon ihmeellisen miehen välityksellä. Usein täytti pyhän Bernhardin saarna hänen mielensä siinä määrin, että hän unohti kirjastonkin.
Joulun mentyä loppuivat vihdoinkin sateet ja Henrik päätti heti lähteä. Liikutettuna sanoi hän hyvästit rakkaalle apotille ja hiljaiselle luostarille. Pitkän ratsastuksen jälkeen saapui hän Pariisiin. Viime päivinä oli ollut pakkasia ja Seine oli mennyt jäähän. Sentähden oli laivakulku lopetettu vähäksi aikaa. Henrik etsi nyt majapaikan Genovevan luostarista ja päätti odottaa siksi, kunnes pääsisi laivalla kotimaahansa. Mutta luostarin veljet tiesivät kertoa kummia Englannista. Kuningas Tapani ei ollutkaan voinut palauttaa järjestystä, vaikka prinsessa Maud oli lähtenyt maasta. Palkkasoturit, joita ei kukaan pestannut, kulkivat ryöstellen ympäri valtakuntaa. Henrik tuli näistä tiedoista niin levottomaksi, että hän nousi heti hevosensa selkään ja lähti länteen, matkansa määränä kaukainen Carusbur (nyk. Cherbourg), joka sijaitsi syvälle Kanaliin pistävässä niemessä.
Pariviikkoisen ahkeran ratsastuksen jälkeen oli hän vihdoinkin perillä.
Ja täällä lainehti meri vapaana, joten hän helposti pääsi Kanaalin yli.