Henrik kiirehti ratsuaan. Laivassa oli hän kuullut yhä oudompia uutisia Englannista, siksi tahtoi hän päästä mitä pikemmin kotiin äitinsä luo. Siellä vasta hän saisi oikeat tiedot kaikesta, siellä vasta tyyntyisi rinnan levottomuus. Äiti on sentään äiti — oi jospa hän jo olisi kotona. Miten iloiseksi tulisikaan äiti — ja ehkäpä joku toinenkin. Henrik kannusti ratsuaan. Loppumatkan hän kulki melkein yöt päivät, vaihtoi vain hevosta välillä.
Vihdoinkin hän karautti kotilaaksoon. Mutta mitä! — Mitä nyt! Hevonen pysähtyi kuin naulaan, ja Henrik tuijotti kauhistuneena eteensä. Siinä oli kotilinna vuoren rinteellä, mutta — — mutta sen akkuna-aukot ovat mustuneet, seinät lohkeilleet ja yksi torneista kaatunut. Onko linnassa riehunut tulipalo — onko? Ratsu laukkasi, Henrik yhä kannusti, ja muutamassa hetkessä oli hän linnan luona. Täällä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa. Vain tuuli vonkui kaameasti torneissa ja akkuna-aukoissa. Tulipalo oli jättänyt selvät jäljet. Mutta Henrik ei ennättänyt tuntea sen tuottamaa kauhua, sillä hänen sieluaan ahdisti vain yksi ainoa hirvittävä tuska: missä on äiti! — Kiireesti käänsi hän kylään, ja hevosen kavioitten kapse huusi koko matkan: missä on äiti, missä on äiti! — Henrik pysähdytti papin portaitten eteen, hypähti alas ja seisoi samassa jo papin luona kysyen: "Missä on äitini."
Pappi nousi hitaasti, viittasi vakavana kohti kirkkoa ja vastasi:
"Tuolla kirkossa, isäsi vieressä hautakammiossa."
Henrik lyyhistyi rahille melkein tiedotonna. Pappi toi hänelle kiireesti viiniä. Hetken päästä toipui Henrik hiukan ja pyysi nyt pappia kertomaan, mitä täällä oikein oli tapahtunut.
Yksikantaan kertoi pappi: "Onnettomuus tapahtui jo viime kesänä. Te olitte jo vuoden ollut poissa silloin. Heti lähdettyänne tuli näet elämä täällä taas levottomaksi. Tartuimme uudelleen aseisiin ja pidimme vartiota yöt-päivät. Näin meni onnellisesti kesä ja talvi. Viime kesänä ei enään rosvoja nähty, mutta pidettiin sentään vartiota. Kerran sitten kesällä tulee teidän linnaanne kiertelevä trubaduuri. Soittelee, laulelee, pitää iloa kaikenlaista. Mutta mies olikin trubaduuriksi pukeutunut rosvo. Eräänä iltana tarjoilee hän kaikille linnan miehille viiniä työtuvassa — oli muka hänen syntymäpäivänsä. Mutta viiniin oli sekotettu unijuomaa. Miehet nukkuivat toinen toisensa jälkeen. Sitten otti rosvo voudilta portinavaimen ja päästi linnaan kaikki ryöväritoverinsa, jotka yön suojassa olivat hiipineet tänne. Miehissä alettiin nyt murtaa kreivilliseen asuntoon vieviä ovia. Rouva äitinne heräsi ryskeeseen ja lähti heti linnan naisten kanssa pakenemaan salakäytävää myöten. Mutta sattuikin niin onnettomasti, että rosvojen jättämä vartija seisoi juuri sillä kohdalla vuoren juurella, mistä salakäytävä tulee maan pinnalle. Kun rouva äitinne työnsi kivet käytävän suusta ja astui esiin, niin rosvo surmasi hänet paikalla. Muut naiset jäivät käytävään ja pakenivat vasta, kun rosvo siirtyi vartioimaan toiselle paikalle."
Henrik oli käynyt kuolonkalpeaksi, ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan. Mutta pappi jatkoi: "Rosvot ryöstivät äkkiä linnan putipuhtaaksi ja sytyttivät sen sitten palamaan, jotta heidän tihutyönsä olisi peittynyt tuhkaan ja soraan. Mutta unijuoma olikin ollut niin mietoa, että osa miehistä heräsi ennen, kun joutuivat liekkien saaliiksi. He ennättivät vielä hyvin nähdä rosvojen ryöstön jäljet ja pelastaa tovereitaan. Vain neljä miestä jäi liekkien saaliiksi. En voi kuvailla aamun kaameutta, kun löydettiin kreivittären ruumis ja etsittiin hiiltyneitä ruumiita raunioista. Ah, elämä ei merkitse meille enään mitään, kun rouva äitinne on poissa." — — —
Henrikin joka jäsen vapisi ja hampaat kalisivat suussa. Hän ei voinut sanoa sanaakaan, tuskan hiki vain helmeili otsalla. Vihdoin hän nousi ja lähti horjuvin askelin kirkkoon. Täällä hän aukaisi natisevan hautakuorin oven ja vaipui melkein tiedotonna äitinsä kivisen kirstun ääreen. — "Oi, äiti, äiti, äiti", tuli vasta pitkän ajan kuluttua hänen huuliltaan. Ja taas hetken mentyä: "Minä, minä olen syypää tähän kaikkeen." — Tuska puistatti hänen ruumistaan ja hampaat yhä kalisivat.
Vihdoin tuli pappi ja veti hänet väkisin pois kylmän kirstun äärestä. Papin pyynnöstä välittämättä läksi Henrik uudelleen linnaan. Hän sitoi hevosensa ja lähti tarkastusretkelle. Mustat seinät ja savutorvet törröttivät pystyssä, ja kaameana vonkui tuuli. Henrik astui ritarisaliin ja siitä kappeliin. Ei mitään jälellä, ei mitään, vain tuhkaa ja soraa. Hän astui kirjastoon. Pergamentin karsta kahisi jaloissa. Tuolla kulmassa näytti olevan suuri käärö aivan eheänä. Henrik koski siihen, ja se hajosi olemattomiin. Siinä hänen nuoruutensa laulut tuhkana! Hänen nuoren, ylitse hersyvän sielunsa laulut! Mutta mitäpä siitä! Koko nuoruushan oli tuhkana! — Henrik katsoi salakammioon ja maanalaisen käytävän suuta. Tuosta on äiti viimeiseksi kulkenut. Taas alkoivat hänen hampaansa kalista, ja tuuli vonkui savupiipuissa: "Sinun syysi, sinun syysi." — Ja Henrik vaikeroi: "Jos olisin ollut kotona, ei portin avain koskaan olisi rosvolle joutunut. Minun syyni, minun syyni. Oi, äiti, mitä saitkaan kestää"! — Ja tuuli vastasi: "Niinpä niin, sinun syysi."
Henrik juoksi kuin mieletön pois linnasta, sillä hän ei kestänyt enään. Hän hypähti hevosensa selkään ja ajoi metsään. Yhä vain eteenpäin. Ja tuossa hän oli kalliolla meren rannalla. Aallot alhaalta humisivat hänelle: "Tule tänne, täältä löydät ikuisen unohduksen, sillä ethän jaksa elää!"
"Tulen, tulen", huudahti Henrik ja kannusti hevostaan. Mutta hevonen hypähti syrjään, se kieltäytyi syöksymästä jyrkänteeltä syvyyteen. — Henrik pelästyi. Mitä hän olikaan aikonut tehdä! Voi, Ristin-Herra, voi Ristin-Herra! Ja samassa oli hän kuulevinaan äidin lempeän äänen: "Henrik poikani, älä vain mene liian lähelle jyrkännettä, kun siellä metsässä kuljet." — — —