Henrik käänsi hevosensa ja antoi sen kulkea ohjat höllinä. Se meni naapurilinnaan vievälle polulle. Henrik nosti melkein ihmetellen päätään. Vasta nyt hän muisti kotiin palattuaan ensi kerran Eeditin. Jotain oli siis vielä jälellä. Ja yht'äkkiä hänet valtasi rajaton halu painaa polttavan päänsä Eeditin syliin. Hän kiirehti hevostaan. Tuossa tuli naapurilinnan vouti vastaan. Henrik pysähdytti ja alkoi tiedustella kuulumisia. Ja vouti kertoi, että yhtä ja toista oli heillä tapahtunut Henrik-kreivin poissaollessa. Linnanherra oli halpauksesta vuoteenomana, ja viime kesänä oli täällä vietetty Eedit-neidin komeat häät. Eedit on nyt Oxfordissa kuninkaan virkamiehen puolisona. Vasta häissään näki Eedit ensi kerran sulhasensa, isä oli tehnyt kaupat matkalla ollessaan. — Henrik ei kysellyt enempää. Hän sanoi voudille hyvästi ja käänsi hevosensa kotiin päin. Tyhjin katsein hän tuijotti eteensä. Hevonen asteli hävitetyn linnan ohi kylään. Ihmiset katselivat joka taholta nuorta kreiviä, mutta Henrik ei huomannut mitään. Hän meni papin luo ja sanoi tälle: "Sano kyläläisille ja linnan entiselle väelle, että he viljelisivät kartanon maita kuin omiaan, siksi kunnes palaan. Metsästää saavat myöskin vapaasti." — Täältä hän läksi hautakuoriin, polvistui äitinsä kivisen arkun ääreen ja puhkesi rajuun nyyhkytykseen. "Minun syyni, minun syyni", vaikeroi hän. — Sitten hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti pois, sinne, mistä oli tullutkin.
Mutta kansa kertoi, että tämän jälkeen nähtiin linnan harmaan haltijan usein auringon laskiessa istuvan linnan sortuneella muurilla ja valittavan. Ja öisin liikkui siellä valkea haamu.
XI. YÖ.
Henrik oli ratsastanut päivästä päivään ilman päämäärää. Raskaana syyllisyydentunto painoi häntä, ja sanoin kertomaton tuska vihloi hänen olentoaan. Lisäksi tunsi hän olevansa maailmassa yksin, ypöyksin, kun äiti ja Eedit ja isä Markus olivat poissa. Ei kukaan enään välittänyt hänestä, kurjimuksesta, Jumalan tuomion ansainneesta. "Sinun syysi, sinun syysi", puhui aina hevosen kavioitten kapse. "Minun syyni, minun syyni", myönsi Henrik. "Miksi läksit, miksi läksit", sanoi taas kapse. "Niin, miksi läksin, miksi läksin", valitti Henrik. Vihdoin hän lopen väsyneenä poikkesi tien vieressä olevaan luostariin.
Lähes kaksi viikkoa oli Henrik ollut luostarissa. Veljet puhuivat usein keskenään tuosta oudosta matkustajasta, joka ei puhellut mitään, söi hyvin vähän ja oli sen näköinen kuin olisi hän paluumatkalla tuonelasta. Mikä lie miehiään. Kultaiset ovat hänellä kannukset, ritarinketju kaulassa ja latinaakin kuuluu mies lukevan.
Kerran kun Henrik istui suojassaan, kuuli hän kahden munkin käytävässä keskustelevan jonkun kaukaisen linnan ryöstämisestä. Henrikin sydän melkein seisahtui kuunnellessaan munkin sanoja: "Linnassa oli kuitenkin salakäytävä, ja sitä myöten yritti kreivitär paeta. Mutta kun hän astui maan pinnalle, olikin siinä rosvo, joka oli jäänyt vartioimaan tietä. Kreivitär oli langennut polvilleen ja rukoillut, että rosvo säästäisi hänen henkensä hänen poikansa tähden, joka taisteli kaukana Pyhässä maassa Vapahtajan haudan puolesta. Rosvo ei kuitenkaan välittänyt rukouksista, vaan antoi rouvalle kuoliniskun. Mutta tuon kreivittären rukoileva katse seurasi rosvoa kaikkialle. Vihdoin hän teki synnintunnustuksen meidän apotille, lahjoitti koko omaisuutensa tälle luostarille ja läksi toivioretkelle Roomaan."
Henrik ei kuunnellut enempää. Hän lähti kuin nuolen lävistämänä luostarista. Hän tahtoi paeta maailman ääriin asti. Rannalta hän löysi laivan, joka vei hänet Pariisiin samaa tietä kuin lähes kaksi vuotta sitten. — Miten toisin nyt kaikki olikaan! — —
Pariisissa heitti hän pois ritariviittansa ja pukeutui katumuksentekijän kaapuun. Almua-anoovalle kerjäläiselle lahjoitti hän kultaiset kannuksensa ja toiselle ritariketjunsa. Sauva kourassa astui hän ulos Pariisin portista öisen tuulen ulvoessa metsän puissa.
Viikkoja kulki kaapuniekka katumuksen-tekijä kylästä kylään, seudusta seutuun. Kun hän vihdoin kolkutti Clairvaux'n luostarin portille, oli yö.