Apotti Bernhard laski kynän kädestään ja katsoi ihmetellen miestä, joka yön aikaan astui hänen huoneeseensa. Hän katsoi vielä toistamiseen ja nousi hämmästyneenä ylös. "Mitä ihmettä, ritari Henrik! Rakas poikani Henrik, sinä täällä ja tuon näköisenä", sanoi hän ja ojensi molemmat kätensä Henrikille. Sanatonna vaipui Henrik maahan hänen jalkoihinsa. Apotti Bernhard polvistui hänen viereensä, risti kätensä ja rukoili kauan ja palavasti tuon maahan lyyhistyneen miehen puolesta. Hän ei tiennyt, mitä Henrikille oli tapahtunut, mutta hän tunsi välittömästi, että Henrik oli hukkumaisillaan tuskien mereen, että hänen sielunsa oli kuolemanhädässä.
Vihdoin nousi apotti, nosti Henrikin ylös ja asetti hänet istumaan mukavaan nahkatuoliin. Sitten hän toi kalaa ja viiniä ja pakotti hänet syömään. Vasta nyt istui apotti Henrikin viereen ja sanoi: "Rakas poikani, kerro minulle nyt sydämesi tuskat!"
Henrik sulki silmänsä. Hänestä tuntui sanomattoman turvalliselta ja hyvältä istua tässä tuon ihmeellisen miehen rinnalla. Matalalla äänellä hän kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut kotona hänen poissaollessaan. Sitten hän aivan kuin laski apotin syliin koko murheensa, jolla ei tuntunut olevan rajoja. — Apottia värisytti ajatellessaan tuota kauhun kuvaa. Ah, tuo hevosen kavioitten kapse ei sanonut ainoastaan Henrikille: sinun syysi, se sanoi myöskin Clairvaux'n suurelle apotille: sinun syysi, sinun syysi, sinä tuon ristiretken sait aikaan! Oi, hän oli viime aikoina kärsinyt aivan kuolemaan asti. Hän oli ollut juuri vaipumaisillaan omiin tuskiinsa, mutta kun hän näki Henrikin sielun hädän, unohti hän itsensä, ja hellä sääli täytti hänen sydämensä. Hän laski kätensä Henrikin olalle ja sanoi: "Poikani, sinä sanoit, ettet jaksa elää, ettei sinulla ole enään ketään eikä mitään koko maailmassa. Mutta tiedätkö: Kristus rakastaa sinua, rakastaa enemmän kuin minun köyhä kieleni voi kertoa. Hän on ottanut sinulta kaiken, antaakseen sinulle vielä enemmän: oman itsensä. Kristus rakastaa sinua, ja Hän rakasti sinua jo silloin, kun Hän riippui ristinpuussa. Katso Hänen haavojaan. Näe niissä Hänen rakkautensa ääretön meri, jolla ei ole rantoja. Siihen rakkautensa mereen voi hän sinutkin kätkeä kokonaan. Hän otti sinulta kaiken, antaakseen sinulle vieläkin enemmän: oman itsensä."
Henrik: "Mutta minähän olen rikkonut niin äärettömän paljon. Minun syykseni tulee tuo onnettomuus kotona. Kuinka Herra voisi rakastaa minua?"
Apotti: "Oi, ystäväni, minä olen rikkonut vielä paljon enemmän. Minun kauttani löysivät tuhannet hautansa tuolla auringonnousun lakeuksilla, ja kuitenkin Kristus rakastaa minua. Minä tunnen Hänen rakkautensa liekin sielussani. Miksei hän siis rakastaisi sinua. Ehkä kaikki tuo onnettomuus onkin Hänen rakkauttaan sinua kohtaan. Hän otti sinulta kaiken, antaakseen sinulle oman rakkautensa ikuisen tulen. Jospa vain ymmärtäisit tämän. Jospa tuntisit, että Hän tuskaisiin kasvoihinsa ristillä kätki sinunkin kärsimyksesi. Silloin sinussa alkaisi uusi elämä, elämä, jonka alku ja loppu on kärsivässä Vapahtajassa."
Apotti pakotti Henrikin laskeutumaan omalle vuoteelleen viereiseen suojaan, mutta itse hän jäi istumaan pergamenttien peittämän työpöytänsä ääreen. Siinä hän istui syviin mietteisiinsä vaipuneena yön yksinäiset hetket. Vihdoin hän nousi, kulki sauvaansa nojaten Henrikin vuoteen luo ja kohotti siunaten kätensä nukkuvan yli. Sitten hän vaipui polvilleen vuoteen viereen. Ja vain yön hiljaisuus tietää, kuinka nöyränä ja maahan masennettuna tuo aikakautensa suuri sielu anoi armoa Ristin-Herralta.
Henrik nukkui koko yön rauhallisemmin kuin pitkiin aikoihin. Hän heräsi aamulla virkistyneenä ja jäi ihmeissään ajattelemaan yön tapahtumia. Tuntui kuin olisi jotakin tuosta ylivoimaisesta painosta karissut pois. — Aamiaista syötäessä ilmoitti apotti munkeille, että hän oli ottanut Henrikin sihteerikseen, tämä kun osasi useita kieliä. Veljet, jotka tähän asti ovat auttaneet isä Bernhardia, tekevät sen tietysti vieläkin, riittää kirjoitustyötä useammallekin. Ja niin jäi Henrik luostarin asukkaaksi ja apotin tärkeimmäksi sihteeriksi. Veljet kyllä olivat tästä vähän ihmeissään, sillä kaikki tunsivat Henrikin samaksi ritariksi, joka joulun tienoilla oli majaillut heillä. Paljon he aprikoivat keskenään, mikä oli tuonut Henrikin takaisin tänne. Mutta kun he eivät löytäneet mieleistään syytä, virkkoi muuan vanha munkki: "Niinhän se aina ennenkin on ollut, että ken kerran on nähnyt tämän meidän kirkkaan laaksomme, hän ikävöi tänne takaisin."
Monet seuraavat päivät kuluivat kiireisessä työssä. Näytti aivan kuin isä Bernhard olisi unohtanut Henrikin sielun kaikki tuskat ja kokonaan syventynyt työhönsä. Henrikillekin hän antoi niin paljon kirjoitus- ja kopioimistyötä, että tämä oli monasti uupua. Mutta silloin sanoi apotti aina: "Lähde nyt luostarin puutarhaan virkistymään ja ota tuosta tuo uusi testamentti mukaasi. Muistan, kun nuoruudessani ratsastin Genevejärven rantamilla, oli minulla aina raamattu mukanani." Henrik läksi. Ja kun hän aukaisi kirjansa, löysi hän tavallisesti jonkun merkityn kohdan, jota hän pysähtyi miettimään. Illalla sitten apotin puhuessa kansalle kosketti tuo puhe juuri samaa, mitä hän oli yksikseen ajatellut luostarin puutarhassa. Silloin ymmärsi Henrik, että isä Bernhardin ylevä sielu ei voinut koskettaa vuotavaan haavaan.
Päivät vierivät. Apotin työ näytti yhä vähenevän ja Henrikin vapaahetket sen mukaan pitenevän. Kerran sanoi apotti: "Poikani, sinä et ole vielä astunut jalallasi luostarin ulkopuolelle. Etkö tiedä, että nyt on kevät, jolloin luostarimme ympäristö on sanomattoman kaunis. Lähden nyt metsään. — — — Tämän meidän laaksomme nimi oli ennen Koiruoholaakso, minä tälle vasta annoin nimen Kirkaslaakso, Clairvaux, sillä täällä on minun sydämeni koiruoholaakso muuttunut kirkkaaksi laaksoksi. — Lähdehän nyt."
Henrik käytti aina valkeata pukua luostarin sisäpuolella, kuten muutkin. Nyt kun hän lähti ulkopuolelle, heitti hän harteilleen mustan viitan. — Henrik jäi ihmeissään seisomaan. Oi, kuka uskoisikaan tätä samaksi laaksoksi. Mutta nythän olikin kevät, ihana kevät. Kaikkialla oli heräävää elämää. Tuossa rakensi pääsky pesäänsä, tuolla lauloi satakieli. Henrik kulki hiljalleen vuoren selännettä. Metsän tuoksu oli raikasta ja voimakasta. Hetken päästä hän pysähtyi ja istahti kukkivan sireenipuun alle. Hän sulki silmänsä ja istui siinä hiljaa ja kauan mietteissään. Koko kulunut elämä oli yhtenä tauluna hänen edessään. Siinä lapsuus, siinä nuoruuden vihreät vuoret, siinä Pyhä maa, siinä kaamea kauhunkuva, siinä viimeaikaiset kokemukset. Ajatukset tulivat ja menivät ja palasivat uudelleen. Vihdoin alkaa jostakin syvyyksien syvyyksistä pyrkiä ilmoille uusi ihmeellinen tunne. Ensin se hapuilee arkana ja ujona. Sitten se tulee voimakkaammaksi. Yht'äkkiä valtaa se koko Henrikin olennon. Ja ääni hänen sisimmässään sanoo päättävänä ja varmana: "Jos sinä vielä aijot elää, on sinun antauduttava kokonaan, sieluinesi, ruumiinesi, Jumalalle, elettävä tästä lähin yksin Hänelle." — Henrik kuunteli tuota ääntä kuin lumoavaa soittoa. Hänelläkö olisi vielä elämän mahdollisuuksia! Hän aukaisi silmänsä. Koko luonto kylpi auringonlaskun kullassa. Ja Henrikistä tuntui kuin olisivat suomukset pudonneet hänen silmistään. Aina hän oli tuntenut elävästi, ettei hän kuulunut tuohon tavalliseen maailmaan, joka söi ja joi, metsästi ja taisteli, puhui hevosista ja rikkauksista. Hänellä oli aina ollut oma maailmansa: runouden, säveleitten ja kirjojen ruusuinen maa. Mutta nyt avautui hänen eteensä vielä kirkkaammat näköalat. Se oli Jumalan ihana valtakunta. Kaikki mainen tuntui tuon uuden valtakunnan rinnalla niin sanomattoman pieneltä ja vähäpätöiseltä. Ja hänen sielussaan alkoi soida taaskin uusi sävel: Antaudu kokonaan ja astu sisälle tuohon ihmeelliseen jumalvaltakuntaan. — Henrik nousi vaistomaisesti ylös ja huudahti. "Minä tulen. Minä alan koko elämäni uudestaan." Mutta tuskin hän oli tämän sanonut, kun hän lyyhistyi maahan. Oi, hän oli ollut juuri astumaisillaan Jumalan valtakunnan kynnyksen yli, mutta samassa rupesikin maa ja metsä ja ilma laulamaan: Sinun syysi, sinun syysi! Et lähtenyt puhtaista vaikutteista Pyhään maahan. Sinun syysi! Tahdoit paeta jotakin, tahdoit nähdä ruusunhohteiset idän maat. Sinun syysi. Muista kauhun kaameutta kotonasi! Sinun syysi, sinun syysi! — — Henrik kavahti kauhuissaan pystyyn ja lähti melkein juoksujalkaa kohti luostaria. Syyntaakka hänen harteillaan tuntui kohoavan aina pilviin asti, mahdotonta oli sen kanssa koskaan mahtua Jumalan valtakunnan ovesta sisään. — Oi, hän oli vain kaukaa nähnyt luvatun maan. — — —