Apotti: "Mitä! Vieläkö maailma sinua vetää?"
Henrik: "Ei. Olen kokonaan Kristuksen. Mutta siellä kotona on kartanoa koskevia asioita, joita kukaan muu ei voi järjestää. Siksi minä käyn siellä."
Näkyi, ettei apotti olisi tahtonut laskea Henrikkiä luotaan, mutta hän sanoi kuitenkin: "No, lähdehän sitten. Mutta sinun pitää lähteä jo huomispäivänä, jotta ennätät takaisin ennen syyssateita."
Kun Henrik seuraavana päivänä lähti, sarasti aamu idän taivaalla.
XIII. LAPSUUDEN MAILLA.
Henrik oli kutsunut kartanon alustalaiset ja linnan entisen väen papin luo. — Äänet pihamaalla vaikenivat, kun Henrik papin seurassa tuli tervehtimään vanhoja tuttujaan. Niin mielellään olisivat ihmiset tahtoneet kysyä, missä Henrik oli ollut, minne hän aikoi mennä ja miksei hän jäänyt tänne heidän isännäkseen — pian he linnan korjaisivat. Mutta Henrikin olennossa oli jotain, joka esti heidät kyselemästä. Vakavana nousi Henrik papin asunnon kynnyskivelle ja puhui siinä kokoontuneille: "Jätän koko tämän suuren kartanon peltoineen, niittyineen, laitumineen ja metsineen teille. Peltoja viljelette tietysti entiseen tapaan, saatte vain lisää sarkoja kartanon maista. Metsämaa olkoon teille kaikille yhteinen. Olen jo määrännyt miehet, jotka jakavat kullekin perheelle heidän osuutensa manorin maista. Maksuksi tulee teidän täyttää kaksi ehtoa: Ensiksikin ette saa riidellä, sillä maatahan saatte enemmänkin kuin tarvitsette elääksenne. Kukin tyytyköön osaansa. Toiseksi tulee teidän joka pyhäaamu sytyttää vahakynttilät vanhempieni hautakuoriin ja pitää huolta, että kynttilöitä on riittämään. Ristiinnaulitun jalkoihin sytytätte kolme kynttilää, Pyhän Neitsyen eteen kaksi ja Pyhän Cuthbertin eteen samoin kaksi, niin että kuorissa palaa pyhä seitsenluku kynttilöitä. — Lupaatteko täyttää nämä ehdot?"
"Lupaamme kautta Pyhän Cuthbertin", kuului voimakas vastaus.
Henrik jatkoi: "Niin jätän siis teille tämän lahjoituskirjan, jotta ei kukaan riistäisi teiltä maata, joka on teidän ja teidän jälkeläistenne oma. Olen tämän lahjoituskirjan kirjoittanut todistajien läsnäollessa ja vahvistanut sen sukumme vanhalla sinetillä."
Liikutettuina tulivat kaikki kiittämään Henrikkiä. Kun he vihdoin palasivat mataliin, olkikattoisiin majoihinsa, täytti heidän sydämensä sanoin kertomaton riemu.
* * * * *