Yksin astui Henrik maatunutta tietä ylös linnaan. Kauan hän nojasi pylvääseen ja katseli noita mustuneita seiniä. Tuska puistatti häntä. Tämä linna ja vuoristo oli kuin osa hänestä itsestään. Nytkö hänen piti ijäksi jättää kaikki! Niin, nyt. "Joka ei luovu isästään ja äidistään ja kaikesta mitä hänellä on, ei hän ole minulle sovelias." — Olihan oikeastaan helppokin jättää tämä kaikki, sillä eihän hänellä ollut enään äitiä — ei ollut äitiä, ei ollut. Ja minkälainen oli hänen loppunsa. Henrikkiä värisytti. Hän tunsi vain, että hänen täytyi antaa kaikkensa Herralle, koko elämänsä, koko olentonsa, sovittaakseen, mitä oli rikkonut. Hän sulki silmänsä ja puhui hiljaa: "Kristus Herrani, sinä kovia kokenut ristinmies, minun sieluani jäytää taas tuo vanha tuska, vaikka tiedänkin, että Sinä olet ottanut syyntaakan harteiltani, olet antanut minulle armosi. Auta minua! Anna minun tuntea läheisyyttäsi! Nosta minut rakkautesi siivillä pois tästä tuskien maasta sinne, missä sieluni löytää levon!" — Ja hiljaa laskeutuivat taivaan voimat yksinäisen vaeltajan sieluun.
Tyynin mielin läksi Henrik linnasta ja meni kirkkoon. Täällä hän koristi äidin haudan kukilla, joita hän oli poiminut linnan villiytyneestä puutarhasta. Sitten hän sytytti vahakynttilät pyhimysten jalkojen eteen ja polvistui äitinsä kivisen arkun ääreen. Siinä hän rukoili: "Rakas äiti! Olet taivaassa pyhien seurassa. Kuulethan poikasi huokaukset. Anna minulle anteeksi syyni ja rikokseni! Anna minulle siunauksesi! Minä lähden nyt kulkemaan Jumalan tietä, olen antautunut kokonaan Hänelle. Pyhä ilo ja rakkaus täyttävät sieluni. En ole yksin, vaikka sinä, äiti, olet poissa. Kristus, sieluni ylkä, on aina luonani. — — Hyvästi äitini! En koskaan enään näe hautaasi. Mutta minä tiedän, että kerran, kun minun vuoroni on astua ijankaikkisuuteen, tulet sinä silloin vastaani."
Hetken vielä viipyi Henrik kirkossa. Sitten hän poistui huomaamatta täältä, huomaamatta koko kylästä.
Mutta pian tämän jälkeen kerrottiin kylässä, että tuo mies ei ollutkaan mikään kreivi Henrik, vaan se oli ollut hänen enkelinsä, joka oli tullut tuomaan siunausta kylään. Eihän sillä miehellä ollut edes ritarin pukua, niinkuin kreivi Henrikillä olisi ollut. Ja muutenkaan hän ei sopinut Henrikiksi, kun hänellä oli harmaita hiuksia ohimoilla ja kaikkihan tietävät, ettei kreivi Henrik ole vielä edes 30-vuotias. Ei, ei, Henrik se ei ollut, vaan hänen enkelinsä, hänen hyvä enkelinsä. — —
Muutamia vuosia tämän jälkeen matkusti uusi kuningas Henrik Plantagenet näillä mailla. Hän oli lujalla kädellään palauttanut järjestyksen raastettuun Englantiin. Kun hän ratsasti aution vuorilinnan ohi, pysähdytti hän hevosensa, katseli hetken linnan paksuja seiniä ja sanoi: "Tuohon linnaan voi helposti joku rosvoritari pesiytyä, jaoitettakoon se tantereen tasalle!" Ja linna hajotettiin maahan. Kohta eivät ihmiset enään tarkoin muistaneet paikkaakaan, missä se oli ollut, sillä kivet sammaloituivat, ja ruoho ja pensaat peittivät seudun. — Mutta kauan, kauan eli kansan suussa laulu hyvästä kreivistä, joka nosti polulla leikkivän lapsen satulansa eteen ja päästi salametsästäjän rankaisematta; joka kaatui Pyhässä maassa Vapahtajan hautaa puolustaessaan ja lähetti sitten enkelinsä tuomaan siunausta ja onnea kylälle. Vielä vuosisatoja tämän jälkeen sytytti kansa vahakynttilät pyhään kuoriin ja seppelöi kedon kukilla pyhät haudat. Väsyneitä vaeltajia tuli aina maan ääristä saakka etsimään lohdutusta noilta kahdelta suurelta pyhimykseltä, jotka ottivat hoiviinsa jokaisen murheen murtaman. — Ja vieläkin myöhemmin etsivät tutkijat turhaan syytä talonpoikien itsenäisyyteen keskellä jäykintä läänityslaitosta.
XIV. JUMALAN TIE.
Isä Bernhard huokasi helpotuksesta, kun Henrik astui hänen huoneeseensa. Yhdeltä puolen oli hän ollut varma, että Henrik palaa, mutta toiselta puolen oli hän ollut levoton, sillä hän tunsi liian hyvin maailman ja ihmisluonnon heikkouden.
Henrik kertoi kaikki matkansa vaiheet ja ryhtyi sitten taas sihteerin tehtäviin kuten ennenkin. Nyt oli hänellä kuitenkin enemmän aikaa oleskella luostarin kirjastossa. Usein hän vain pysähtyi ihmettelemään, kuinka toisenlaiset kirjat häntä nyt viehättivät kuin ennen. Nuo ihmeelliset ajantiedot ja tarinat olivat hänelle olleet kaikki kaikessa. Nyt hän viihtyi parhaiten Augustinuksen tunnustusten ja kirkko-isien teosten ääressä.
Apotti oli kaikessa hiljaisuudessa tehnyt sen huomion, että Henrikillä oli verraton kieliaisti. Siksipä hän pitkän mietiskelyn jälkeen uskoi Henrikille uuden tehtävän. "Nuoruudessani", sanoi hän, "kirjoitin joskus hymnejä Kristukselle. Tunnen voimieni vähenevän ja tahtoisin sentähden lähettää ystävilleni jouluksi uuden hymnin. Valitse sinä nyt näistä joku sitä varten." Ja apotti antoi Henrikille kimpun vanhoja pergamentteja. Ihmeissään katseli Henrik niitä. Hän ei ollut edes aavistanut, että apotti osasi kirjoittaa hymnejä. Muistui siinä niin elävästi mieleen omat laulut, nuoruuden haavelaulut. Miten toisenlaisia ne olivatkaan! — "Oi tuossa", huudahti Henrik. "Minä en muuta siitä sanaakaan, vaikka isä Bernhard on kehoittanut korjaamaan." Ja liikutettuna hän luki yhä uudestaan ja uudestaan hymnin: "Jesu dulcis memoria." [Jeesuksen muisto ihana.] — Pian kopioi Henrik hymnin kymmeniä kertoja, ja kirjeittensä mukana lähetti apotti sen yli maitten ja merien. — — —
Vähää ennen joulua sanoi apotti, että hän niin mielellään vihkisi Henrikin papiksi nyt, jotta Henrik sitten voisi avustaa häntä suurien joulumessujen aikana. Henrik myöntyi heti, sillä hän oli itsekin ajatellut samaa.