Oli ilta. Seuraavana päivänä piti vihkimisen tapahtua. Henrik astui miettien hiljaiseen rukouskammioon, jossa hän aikoi valvoen viettää yönsä. Tuntui niin kummalliselta. Ei siitä ollut montaakaan vuotta, kun hän valvoen vietti yönsä kirkossa. Silloin saadakseen kultaiset kannukset — nyt antautuakseen kokonaan Herran työhön. Niin, kokonaan. Oliko hän silloin onnellisempi kuin nyt? Ah, Jumala yksin sen tietää. Silloin oli hän katsellut elämän pintaa — nyt tutki hän sen syvyyksiä. Mitä tiesi hän silloin tuskien meren syvyydestä? Ei mitään! Mutta oi, hän ei jäänyt tuonne syvyyteen. Hän sai nousta, nousta ylös vuorelle, jonka nimi on: Jumalan Rakkaus. Ja tältä vuorelta katsottuna näytti kaikki mainen sanomattoman pieneltä ja mitättömältä, ja hänen eteensä avautui uusi ihmeellinen elämäntie, Jumalan tie. Se oli kyllä kaita ja kivinen, mutta sen varrella tuoksuivat rakkauden ruusut ja etäisyydessä häämöitti sen ihana päämäärä: täydellisyys. Hän oli astunut tälle tielle, ja ihmeellinen jumal'elämä oli hänessä alkanut. Oliko hän myöskin pysyvä tällä Jumalan tiellä? Kristus oli uhrannut kaikkensa — henkensäkin — kulkiessaan tätä tietä. Voisiko hän antaa kaikkensa, henkensäkin? — Kyllä, hänen täytyi voida, sillä vain kaikkensa antamalla voi sovituksen vaippa kätkeä poimuihinsa hänen syynsä. — Ja vielä kerran värähtivät tuskien kielet yksinäisen valvojan sielussa, kunnes Jumala ne tyynnytti anteeksiantavalla rakkaudellaan.
Ristiinnaulitunkuvan edessä paloi kynttilä. Henrik siirtyi lähemmäksi sen himmeätä valoa ja rupesi selailemaan raamattuaan. Vihdoin hän pysähtyi vuorisaarnaan ja alkoi lukea: "Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä taivasten valtakunta on heidän," Oi, tuommoinen köyhä oli juuri hän. "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." Antaako Jumala lohdutuksen hänellekin? — Ah, hänhän on jo saanut sen. "Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan." — Tuleeko hänenkin sydämensä joskus niin puhtaaksi, että hän näkee Jumalan? Ehkäpä tuolla Jumalan tien päässä, jossa häämöittää täydellisyys. — "Autuaita ovat, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta." — Ei ainakaan häntä koskaan vainota vanhurskauden tähden, sillä semmoistahan tapahtui vain pyhien marttyyrien aikana. Eikö hän sitten saakaan autuutta? Tietysti, olihan hän hengessään köyhä ja murheellinen.
Taas käänteli yksinäinen valvoja kirjansa lehtiä ja luki: "Minä olen se totinen viinipuu ja isäni on viinitarhuri. Jokaisen minussa olevan oksan, joka ei tuota hedelmää, Hän ottaa pois ja jokaisen, joka tuottaa hedelmää, sen Hän puhdistaa, että se tuottaisi runsaamman hedelmän." — Mitä hedelmää hän oikeastaan oli tähän asti tuottanut? Auttanut apottia, lueskellut kirjastossa. Oliko se mitään hedelmää tuottavaa työtä! — Tuhannet ihmiset huokailivat pakanuuden pimeydessä. Oliko hän sittenkin kuiva oksa! Oi, Herra armahda! — "Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää." — Oi, Kristus, olenko minä sinussa ja pysytkö Sinä minussa! — "Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, niin anokaa, mitä ikinä tahdotte ja te saatte sen." Henrik kertasi: "Ja te saatte sen." — Sitten hän polvistui. Ja vain Jumala tietää, mitä silloin puhui tuo yksinäinen valvoja luostarin rukouskammiossa.
Sydänyön tuuli kulki hiljaa humisten yli luostarin. Idän taivas alkoi ruskottaa. Kohta vaikeni päivä, Herran päivä. — Suurin juhlallisuuksin vihki apotti Bernhard Henrikin papiksi.
* * * * *
Joulujuhlan ajaksi tuli luostariin paljon kaukaisia vieraita kuuntelemaan isä Bernhardin ihmeellisiä saarnoja. Aamumessun jälkeen saarnasi suuri apotti aina latinankielellä papeille ja munkeille. Mutta iltamessun jälkeen saarnasi hän kansankielellä. Silloin oli kirkko aina ääriään myöten täynnä ihmisiä, sillä apotin ihmeellinen saarna tuntui nostavan ihmiset ylös maan tomusta.
Uskollisesti oli Henrik auttanut apottia. Joka kerta, kun hän pukeutui papin viittaan ja astui alttarille messua toimittamaan, tuntui hänestä hyvin ihmeelliseltä. Ja vielä ihmeellisemmältä tuntui, kun hän ensi kerran astui rippikomeroon ja otti vastaan ihmisten synnintunnustuksia. Kuinka hyvin hän ymmärsikään ahdistettujen sydänten tuskaa. — — —
Kolmantena joulupäivänä sattui, ettei apotti jaksanutkaan lähteä iltamessuun, eikä nousta saarnatuoliin sen jälkeen. Vain rukouksen voimalla oli hän pysynyt pystyssä nämä päivät, mutta nyt ei raihnainen ruumis enään totellut hehkuvan sielun käskyjä. — Kansa oli jo ennen messun alkua täyttänyt kirkon, jopa osan luostarin pihaakin. Pitikö sen nyt ravitsematta lähteä pitkälle taipaleelle? Ja vanha apotti valitti ääneen. Mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat. "Kuules, poikani Henrik", sanoi hän, "saarnaa sinä kansalle tänä iltana!"
Henrik hämmästyi. Ei, ei. Ei hyvä isä siitä tule mitään.
Mutta apotti sanoi: "Yritä Jumalan avulla. Sinulla on vielä kyllin aikaa valmistautua. Ota raamattusi ja mene rukouskammioon. Minun saarnataitoni salaisuus on rukous. Rukoile, että Kristus itse puhuisi sinun kauttasi!"