Henrik meni. Vähää ennen iltamessua tuli hän apotin luo ja sanoi: "Isä, sinä olet itse nähnyt, millä ihastuksella on kuunneltu sinun uutta hymniäsi: 'Jesu dulcis memoria.' Olen kääntänyt sen kansankielelle. Saavatko papit laulaa sen iltasaarnan jälkeen kansalle?"
"Tietysti, poikani. Jumala usein puhuu ihmissieluille hymninkin kautta."
Sykkivin sydämin astui Henrik iltamessun jälkeen saarnaamaan. Ensin hän oli hämmentynyt ja kompasteli sanoissa. Mutta yhtäkkiä hänen pelkonsa hävisi. Hän katsahti yli suuren kuulijakuntansa, ja vuolaina tulvivat lauseet hänen huuliltaan. Hän oli valinnut saarnansa aiheeksi Kristuksen rakkauden. Kuinka suurena ja ihanana se esiintyikään Hänen syntymisessään, opetuksissaan ja ennen kaikkea Hänen kuolemassaan. Me saamme kaikkine tuskinemme paeta Hänen haavoihinsa, ja Hän nostaa meidät rakkautensa siivillä ylös Jumalan ihmeelliseen valtakuntaan, tuohon valtakuntaan, jossa vallitsee ikuinen rauha ja rakkaus.
Henrik lopetti. Ihmiset seisoivat ääneti, syvästi liikutettuina. Ja useat puhkesivat kyyneliin, kun papit hitaasti lauloivat:
"Jeesuksen muisto ihana,
Sielulle ilon antava.
Jeesus, sydänten lohdutus,
Elämä, mielten valkeus,
Ilonkin yli iloisuus."
Hiljaa poistuivat ihmiset kirkosta. He tunsivat olleensa kosketuksessa toisen maailman kanssa, maailman, jonka kuninkaana on Kristus.
Ihmeellisin tuntein riensi Henrik kammioonsa. Oliko tämä totta! Hänkö omisti ihmeellisen saarnalahjan. Hänkö voi Herran sijasta virvoittaa nääntyneitä ja janoisia sieluja! Oi armon äärettömyyttä! Nyt hänelläkin oli elämäntehtävä. Hän voi johdattaa kadonneita lampaita takaisin Hyvän Paimenen luo. Ja koko hänen olentonsa väreili kiitosta.
Tämän jälkeen saarnasi Henrik aina silloin, kun ei apotti itse jaksanut lähteä kirkkoon. Astuessaan puhujapaikalle tunsi hän taivaan väreilevän sielussaan ja Kristuksen puhuvan hänen kauttaan. Ja ihmiset sanoivat, että Jumala oli lähettänyt apotti Bernhardille seuraajan suoraan taivaasta. Usein haettiin Henrikkiä lähiseuduillekin puhumaan ja aina oli hänellä paljon kuuntelijoita. Oi, nyt hänellä oli vihdoinkin tehtävä elämässä. Hän sai olla kylväjä Jumalan vainiolla. Ja kylväessään hän tunsi itsekin saavansa yhä enemmän lahjoja korkeudesta. Hänen täytyi yhä perinpohjaisemmin syventyä raamattuunsa. Hän eli lakkaamatta Kristuksen yhteydessä, ja tuo syvä jumal-elämä loi ihmeellistä rauhaa ja kauneutta koko hänen olentoonsa. Ken hänen läheisyyteensä tuli, tunsi kohoavansa puhtaampaan ilmapiiriin. Olipa kuin olisi pyhä tunnelma leijaillut koko seudun yllä. Ja usein aasinajaja yksinäisellä vuoristotiellä hyräili itsekseen: "Jeesuksen muisto ihana." — — —
Mutta kun kevät alkoi luoda kirkkautta ilmaan, kävi Henrik yhä totisemmaksi. Kummalliset ajatukset vaivasivat häntä. Ääni hänen sisässään sanoi: Sinulla on täällä liian hyvä olla. Sinulla ei ole mitään ristiä, ei kärsimystä. Herra oli käskenyt kunkin ottamaan ristinsä ja seuraamaan Häntä. Mutta hänellä ei ollut ristiä, ei kärsimystä. — Yhä syvemmissä mietteissä asteli Henrik. Vihdoinkin ajatukset tuntuivat selvenevän. Silloin hän astui apotin luo ja sanoi: "Isä, minulla on täällä luostarissa liian hyvä olla. Minulla ei ole mitään ristiä. Astelen täällä kuin paratiisin puitten alla. Sentähden olen päättänyt lähteä kaukaiseen Hispaniaan saarnaamaan evankeliumia uskottomille maureille."
Isä Bernhard loi Henrikkiin hämmästyneen katseen: "Olet päättänyt lähteä! — Poikani, ken on laskenut kätensä Herran käteen, ei itse päätä mitään. Hän vain kulkee sinne, minne Herra häntä kuljettaa. Sinä olet langennut suureen syntiin ruvetessasi itse päättämään. Anna Herran päättää, anna Herran kuljettaa itseäsi. Mene kammioosi ja nöyrry siellä Herrasi edessä. — Jos täällä ei ole sinun paikkasi, on Herra katsova sinulle uuden."