Henrik ei sanonut mitään, vaan läksi syvästi nöyryytettynä kammioonsa.
Kuinka hän olikaan voinut langeta tällä tavalla! — — —
Kevät saapui pitkin askelin. Linnut laittelivat pesiään, ja mehiläiset surisivat kukkien ympärillä. Henrik oli toimessaan kuten ennenkin, hoiti apotin kirjeenvaihtoa, saarnasi kansalle ja syventyi yhä enemmän pyhien kirkko-isien teoksiin. — Mutta tuo alakuloisuus ei jättänyt häntä. Yhä uudestaan tuli hänelle ajatus: "Minä tahtoisin antaa kaikkeni Kristukselle, ja Hän ei vaadi minulta mitään. Itse Hän vaelsi täällä ristiään kantaen — minua kuljettaa Hän läpi ruusulehtojen."
Kevät-ilta oli ihana. Pika-viesti karautti ylös luostariin. Kohta astui muuan munkki apotin huoneeseen ilmoittamaan, että oli saapunut sanantuoja itse paavin luota. — "Niinpä käske hänet tänne", virkkoi isä Bernhard.
Lähetti ojensi apotille paavin sinetillä suljetun kirjeen ja poistui odottamaan vastausta. Apotti mursi sinetin ja alkoi lukea. Mitä pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän hän näytti ihmettelevän. Vihdoin hän pani kirjeen syrjään ja soitti hopeatiukua. Heti astui Henrik huoneeseen, ja isä Bernhard sanoi: "Tiedätkö, ystävälläni, paavi Eugeniuksella on minulle ihmeellistä asiaa. Tuolla pohjoisella maan äärellä ovat kirkon asiat vähän noin ja näin. Siksi on paavi päättänyt lähettää sinne parhaan kardinaalinsa, piispa Nikolauksen. Ja tälle on hän antanut rajattoman valtuuden järjestää pohjolan kirkon olot mielensä mukaan. — — Usein olen kertonut sinulle noista pohjan maista. Siellähän vanha ystäväni, kuningas Sverker hallitsee Göötanmaata, jonka yllä jo loistaa evankeliumin valo. Muistathan, kuinka monta luostaria sinne on viime vuosina perustettu Sverkerin ja hänen jalon puolisonsa, kuningatar Ulfhildin toimesta. Minähän noihin luostareihin lähetin ensimäiset asukkaat täältä etelästä. Niin niin, hyvin ovat asiat Göötanmaassa. Mutta sen takana siellä pohjan äärimmällä äärellä on Sveeanmaa, joka vielä on hämärän peitossa. Kauan on sielläkin kyllä evankeliumia saarnattu — olethan itse lukenut siitä Pyhän Ansgariuksen elämäkerrasta — ja kirkkoja ja pappeja on sielläkin. Mutta siitä huolimatta seisoo siellä yhä kullanhohtoinen epäjumalan temppeli, ja syrjäisillä seuduilla uhrataan yhä Odinille, Torille ja Frejlle. Nyt tuo pohjan äärimmäinen ääri on aivan ilman piispaa. Mutta siellä, jos missään, tarvittaisiin työmiestä Herran viinimäessä. Ystäväni Eugenius kirjoittaa, että piispa Nikolaus veisi niin mielellään muassaan sinne piispan, mutta ei ole löydetty siihen sopivaa miestä. Miehiä kyllä on, mutta kukaan ei ole halukas lähtemään tuonne jäitten pohjolaan, jossa kansakaan ei ole vielä kokonaan antautunut kirkon johtoon. Siksi kysyy pyhä isä nyt minulta neuvoa. Hän pyytää, että lähettäisin vaikkapa jonkun munkeistani piispaksi Sveeanmaahan. Pikalähetti on rientänyt kardinaali Nikolauksen edellä, jotta minun valitsemani piispa ennättäisi vielä yhtyä kardinaalin seurueeseen ja pääsisi siten helpommin yli suuren meren."
Apotti vaikeni, painoi päänsä käden varaan ja mietti kauan. Vihdoin hän virkkoi kuin itsekseen: "Ja samassa Esaias kuuli Herran äänen, joka kysyi: Kenen minä lähetän? Kuka tahtoo olla sanansaattajanani?"
Henrik säpsähti. Hän muisti Yorkin lumiset lakeudet ja purevat pakkaset. Häntä puistatti. Ei kai apotti tarkoittanut, että hänen pitäisi lähteä tuonne kinosten maahan! — Mutta jos se on Jumalan tie ja — ristintie, jota hän juuri on kaivannut! Niin jos? Mutta tuo jäitten pohjola! Oi, sinne hän ei tahtoisi, ei, ei. Hän ei kestä sen purevia pakkasia, ei kestä! — — Apotti sanoi hiljaa uudestaan: "Ja samassa Esaias kuuli Herran äänen, joka kysyi: Kenen minä lähetän? Kuka tahtoo olla sanansaattajani?"
Henrik painoi päänsä alas ja vastasi Esaian sanoilla: "Tässä minä olen, lähetä minut!"
Apotti nousi ja laski siunaten kätensä Henrikin päälle ja rukoili kauan. Kun hän taas istui tuolilleen, sanoi hän: "Poikani, tämä on Herran tahto. Sinä olet erinomaisen sopiva piispaksi tuonne pohjan äärimmäiselle rajalle. Olet nuori ja voimakas. Omistat lisäksi ihmeellisen saarnalahjan. — Tässä nyt aukeaa eteesi Jumalan tie." — — —
Seuraavana päivänä oli melkein koko luostari liikkeellä valmistamassa Henrikin lähtöä. Suuri apotti ymmärsi niin hyvin, mitä parhaiten tarvittiin tuolla uudella työmaalla. Henrikin piti saada mukaansa kaikki jumalanpalveluksessa käytetyt messut ja hymnit, kokoelman saarnoja, kanoonisen lain, paavien säädökset ja ennen kaikkea pyhän raamatun. Mitä ei ollut valmiina, se kopioitiin. Siksipä kaikki kirjoitustaitoiset munkit olivat nyt ahkerassa työssä. Jo parin päivän päästä oli näet Henrikin lähdettävä ehtiäkseen ajoissa määräpaikkaan, jossa hänen piti tavata kardinaali Nikolaus.
Henrik itse oli kummallisessa mielentilassa. Mitä toisi tuo kaukainen pohjola tullessaan? Minkälaista oli elämä siellä? Mitkä tehtävät häntä siellä odottivat? Minkälaista oli siellä kansa ja luonto? Miksi Jumalan tie kuljetti hänet lumiseen pohjolaan, hänet, vihreän vuoriston ja lempeän lounaistuulen lapsen? Oliko hän tehtäväänsä kelvollinen? Kestäisikö hän tällä Jumalan tiellä — ristintiellä? Mikä kohtalo odotti häntä? Niin, mikä, mikä?