Varhain oli luostarissa noustu tänä aamuna. Henrik oli ripittänyt itsensä apotille ja saanut tältä synninpäästön. Nyt juuri pidettiin luostarin kirkossa messu matkallelähtijän varjelukseksi.
Henrik oli jo sanonut hyvästinsä kaikille ja astui vakavana apotin luo. Hänestä tuntui sanomattoman vaikealta erota tuosta ihmeellisestä miehestä, joka oli ollut hänelle kuin isä, hänen kaikkensa. Liikutettuna syleili apotti Henrikkiä ja siunasi hänet melkein nyyhkyttäen. — Kohta tämän jälkeen nousi Henrik hevosen selkään. Pari maallikkoveljeä lähti saattamaan häntä sinne asti, missä hän kohtaisi kardinaali Nikolauksen.
Jasmiinin tuoksu lehahti Henrikkiä vastaan, kun hän ajoi luostarin portista alas laaksoon. Hän katsahti taaksensa. Siinä selänteellä olivat yhä luostarin matalat muurit, rakkaan luostarin. Ja portilla seisoi sauvaansa nojaten pitkä, hintelä apotti. Henrik käänsi äkkiä päänsä pois. Oi, sydän ei tahtonut kestää ajatusta, että hän nyt viimeisen kerran näki tuon rakkaan apotin, tuon ihmeellisen jumalan-miehen. — Mutta yhä seisoi isä Bernhard sauvansa varassa luostarin portilla. Kun matkamiehet viimein peittyivät metsän varjoon, alkoivat suuret kyyneleet vieriä apotin silmistä punertavalle parralle ja hänen leukansa värisi. — "Mikä tulleekin tuon rakkaan poikani Henrikin osaksi, risti vaiko kruunu, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että hän nyt lähti Jumalan tielle." Näin huokasi sauvansa varassa tuo aikakautensa suurin mies, keskiajan ihmeellinen uskonpuhdistaja Bernhard Clairvauxlainen.
XV. MATKAN VARRELLA.
Vihdoinkin taivalten takaa oli päästy ensimäiseen matkan määrään: Nidarosiin [nykyinen Trondhjem]. Ihmeellinen oli ollut matka, ihmeellistä oli täällä perilläkin. Henrik ei osannut sanoiksi sommitella, miltä tuntui, kun hän tapasi kardinaali Nikolauksen, ja he tervehtivät toisiaan anglien kielellä, sillä kardinaali oli kotoisin Englannista, kuten Henrikkin. Ja koko tuolla määrättömällä matkalla, kuinka hän olikaan ruvennut kunnioittamaan ja ihailemaan tuota heimonsa miestä, jonka kanssa keskustelu luisti kuin leikkien. Koko matkaseurue ihaili suurta kardinaalia. Ja kun sitten vihdoin päästiin tänne Nidarosiin, näytti koko ikuisten tuntureitten Norja joutuneen kardinaali Nikolauksen lumoihin, niin lempeä ja hyvä hän oli. Kansa rakasti häntä, papit aivan jumaloivat ja ylimyksetkin taivuttivat syvästi kunnioittaen päätään hänen edessään. Aivan kuin luonnollisena asiana suostuttiin Norjassa kaikkeen, mitä kardinaali ehdotti. Nuo riitaiset kuninkaat, Harald Gillen kolme poikaa, eivät aina olleet edes selvillä, mistä oli kysymys. Mutta kun kardinaali julisti, että Norja oli saava oman arkkipiispan, silloin iloitsi koko tuntureitten maa. Ja ilo suureni yhä, kun kuultiin, että kardinaali oli määrännyt arkkipiispan olinpaikaksi Nidarosin, jossa säilytettiin Pyhän Olavin luut. Mutta huippuunsa kohosi riemu vasta silloin, kun Nikolaus vihki arkkipiispaksi Stavangerin piispan Jon Birgerinpojan.
Henrik seurasi vain sivultakatsojana suuren kardinaalin töitä. Jo matkalla oli kardinaali antanut Henrikille monta hyvää neuvoa. Hänen piti koko ajan Norjassa viivyttäessä ahkerasti seurustella kansan kanssa, jotta hän oppisi käyttämään näitten pohjoisten maitten kieltä ja tutustuisi itse kansaan. Henrikin on paljon helpompi ryhtyä tehtäviinsä, jos osaa maan kieltä. Näin selitti kardinaali. Ja Henrik noudatti neuvoa. Kohta oli koko Nidaros hänelle tuttua ja pian hän alkoi kulkea kauemmas ympäristöön. Kielen oppimisessa ei hänellä ollut paljoakaan vaivaa, sillä se muistutti suuresti hänen kotoista kieltään, anglien kieltä. —
Aamu oli mitä ihanin. Henrik seisoi Nidarnesin pohjoisella rannalla, jota vuonon leppoiset laineet huuhtelivat. Meren voimakas, suolainen tuoksu täytti ilman, ja Henrik hengitti syvään. Hän tunsi nuoruuden, elämän ja voiman virtailevan suonissaan. Oi, kuinka hän ikävöikään jo uutta työmaataan! Millä tarmolla hän tarttuisikaan kaikkeen. Ensin alussa oli luminen pohjola häntä pelottanut. Mutta päästyään tänne oli hän joutunut kokonaan tuntureitten lumoihin. Tämä ihana vuono tässä, humisevat metsät tuolla ja pohjan valoisat yöt. Ihan ne suurensivat sielua, ihan ne toivat ennen tuntematonta elämänvoimaa. — — Siellä lapsuuden maillakin oli vuoria, vihreitä vuoria. Murheenmuistot puistattivat sielua. Oi, hänen täytyi antaa kaikkensa, ihan kaikkensa Herralle. — — —
Henrik nosti päätään. Siinä leikkivät aavan vuonon laineet auringon säteitten väreillä. Henrik suoristautui. Ah, hänen mielensä teki ratsastamaan. Metsä täällä pohjolassa oli niin kumman juhlallista. Kun siellä kulki, tunsi tulleensa kuin Jumalan temppeliin, jonka kupu oli korkealla ja seinät vihreitten köynnösten peitossa. Ja Jumala oli siellä lähellä, niin lähellä, että aivan voi vaipua Häneen ja unohtaa kaikki maiset murheet. Oi, hän oli viettänyt monen monta autuasta hetkeä tuolla Jumalan temppelissä. Sinne nytkin hänen mielensä kaipasi. Henrik kulki reippain askelin Nidarnesin eteläpuolelle kuninkaan kartanoon, jossa koko kirkollisella seurueella oli asuntonsa. Hetken päästä tömistivät ratsun kaviot palkkisiltaa, joka vei yli Nidelvenin. Ja ratsu vei yksinäisen vaeltajan Jumalan temppelin vihreään saliin. — — —
Henrik oli ratsastanut kauan. Vihdoin hän laski hevosensa tunturinurmikolle syömään. Itse hän kulki jalan vielä ylemmäksi. Kuinka kevyttä ja raikasta olikaan ilma täällä korkeudessa. Varmaankin täällä oli taivasta lähempänä. Ei ihme, jos Jeesus aina nousi ylös vuorelle rukoilemaan. Oi, täällä sai olla yksin Kristuksen kanssa, katsella hänen kasvojaan ja vaipua kokonaan, kaikkineen Häneen. Silloin loppui rukouskin, ja Kristus täytti koko olennon.
Henrik heräsi kuin unesta. Läheiseltä tunturilta kuului paimenpojan laulua ja karjan kellojen kalkatusta. Henrik tarkisti kuuloaan. Hän kuuli ensin vain joitakin sanoja, mutta sitten kokonaisen säesarjan: