Henrik: "Laulapa se minulle!"
Ja paimen alotti:
"Iskimme miekoin,
Ei viipynyt kauan,
Kun göötien maalla
Lohikäärme sai surman."
Kun poika vihdoin lauloi viimeiset säkeet: "Elonretkeni loppu on tullut, hymyhuulin mä kuolen", istui Henrik kauan vaieten. Vihdoin hän virkkoi: "Uskotko sinä vielä Odiniin ja noihin toisiin aasajumaliin?"
Poika: "En oikein tiedä. Hauska niistä ainakin on laulaa. — On minut kastettu."
Henrik: "Luuletko, että ihminen todella kuoltuaan joutuu Valhallaan jumalten pitoihin?"
Poika: "En, sitä en luule, sillä osaan laulun sielun matkasta manalaan."
Henrik: "Minkälainen on se laulu?"
Poika lauloi ihmeellisen laulun sielun matkasta. Ensin vajoaa sielu suuren pimeyden syliin, ja naristen aukeaa Helheimin portti. Nyt kulkee sielu Gjallar-sillan yli, ja molemmin puolin nostavat hirviöt uhmaillen päätään. Sitten tullaan Kvalheimiin, tuskien kotiin. Siellä ne, jotka ovat riistäneet köyhiltä, kantavat lyijyvaippaa. Myrkylliset käärmeet pistävät varkaita, ja tuonelan korpit ahdistelevat valehtelijoita. Mutta jos sielu on ollut hyvä, saa hän jättää tämän tuskien kodin ja kiiruhtaa edelleen valon valtakuntaan, jossa pyhät neidot pesevät hänet synneistä puhtaaksi.
"Sinun laulusi on ihmeellinen", sanoi Henrik. "Mistä olet sen oppinut?"