Viikko oli vierähtänyt. Oli yö, ja myrsky vonkui nurkissa. Henrik istui valvoen majansa nurkassa. Ihmeellinen tunnelma täytti hänet, sillä hän tunsi taas olevansa elämän merkkipylvään edessä. Sen toiselle puolelle jäi menneisyys, toiselle puolelle aukeni tulevaisuus. Huomenna aikoi kardinaali vihkiä hänet Upsalan piispaksi. Näin oli hän ennen valvonut jo kahdesti. Oi, mitä tiesi hän elämästä silloin, kun hän valvoi kultaisten kannusten tähden! Vasta kun hän valvoi papiksi tullakseen, oli suru jo paljastanut hänelle elämän syvät sammiot. Ja Henrikin sydän vavahti. "Oi, äiti, äiti", huokasi hän. "Minä tahdon antaa kaikkeni, koko olentoni Kristukselle." Hän vaipui polvilleen ja hänen sydämensä yhtyi sanoitta Häneen, joka on julistanut murheelliset autuaiksi. Miten kauan hän oli ollut vaipuneena Kristuksen haavoihin, ei hän tiennyt. Hän havahtui vasta, kun tunsi jotain lämmintä kädessään. Äkkiä hän nousi ja aukaisi kätensä. Ja katso! Molemmissa oli punaisia hikipisaroita. Henrik vaipui melkein tiedotonna maahan. Oi, hän oli saanut suurimman lahjan, mitä kuolevaisen osaksi koskaan voi tulla. Hän oli saanut Kristuksen pyhät merkit käsiinsä. Sanoin sanomaton riemu vavistutti hänen olentoaan. Hän tahtoi tehdä työtä Herran viinimäessä. Kunpa hän voisi nostaa sadat ja tuhannet ylös maan tomusta sinne, missä puhaltavat Jumalan tuulet, sinne missä Kristuksen pyhä rakkaus täyttää koko ilman, ja sielu lepää Hänen haavoissaan. — Oi, hänelle oli tänä yönä tapahtunut salaisuuksien salaisuus, jonka hän kätki sydämensä syvyyteen.

* * * * *

Oli vielä varhainen aamu. Vakavana astui Henrik Pyhän Laurin kirkon pääalttarille, jonka yläpuolelle oli kohotettu purppurainen baldakiini. Tuohukset ja kynttilät antoivat kirkolle lämpimän, salaperäisen valaistuksen. Henrik näki edessään kirkossa kuningas Sverkerin ja Eerikin seurueineen ja paljon muita. Kardinaali Nikolaus toimitti vihkimisen arkkipiispa Eskilin ja kymmenien pappien avustamana. Henrik tunsi koko ajan olevansa ihmeellisten taivaan voimien kannattamana. Paastosta ja yövalvonnasta huolimatta, jaksoi hän tyyneenä seurata juhlaa. Vasta toimituksen lopulla, kun papit panivat siunaten kätensä hänen päälleen, saattoi pyhyyden ylenmääräinen läsnäolo hänet melkein tiedottomaksi, horjuvin askelin kulki hän kardinaali Nikolauksen tukemana kirkosta. Hän ei kuullut enään piispa Eskilin ylevähenkistä lähtösaarnaa kokouksen jäsenille, eikä pappien laulamaa ihanaa hymniä: "Jesu dulcis memoria."

Kohta tämän jälkeen täytyi Henrikin erota ystävästään Nikolauksesta, joka oli ollut kuin tuulahdus Clairvaux'n leppoisesta laaksosta. Kardinaali oli alakuloinen. Hänen työnsä ei ottanut menestyäkseen täällä Ruotsissa. Hän ei ollut voinut järjestää tänne arkkipiispanistuinta, ja kuitenkin oli kirkko ainoa, joka voisi pitää yllä järjestystä täällä pohjan äärellä. Lisäksi oli hän tehnyt kaikkensa säilyttääkseen rauhan Tanskan ja Göötan välillä. Mutta turhaan oli mennyt sekin puuha, sillä Tanskan kuningas Sven Grade oli taipumaton, hän tahtoi välttämättä kostaa sen loukkauksen, minkä kuningas Sverkerin poika oli tuottanut kahdelle ylhäiselle Tanskan naiselle. Ei muistanut Sven Grade enään Fotevigin kamalaa taistelua, jossa tanskalaisilta kaatui muitten lisäksi viisi piispaa ja kuusikymmentä pappia. Silloin alkoi tämä pohjolan pappispula, mutta sitä ei muista kuningas Sven sotainnossaan. — Näin valitteli kardinaali Nikolaus. Mutta sitten hän pyyhkäisi otsaansa ja entinen valoisa hymy leikki taas hänen kasvoillaan. "Kaikki on Jumalan kädessä", virkkoi hän, "sinunkin työsi tuolla pohjan äärimmällä äärellä. Luota vain Jumalaan ja kylvä, Kristus kyllä pitää huolen kasvusta."

Kardinaali siunasi Henrikin, ja sitten he erosivat, toinen lähteäkseen pohjoiseen, toinen etelään.

XVII. KOHTI UPSALAA.

Pakkanen jysähteli metsässä ja lumi narisi kavioitten alla. Henrik kietoutui lujemmin turkkeihinsa. Tämä oli sitä pohjan kovuutta, jota hän oli pelännyt Clairvaux'n lämpimässä laaksossa. Kuinka hän kestäisi täällä! Minkälainen maa ja kansa häntä odottikaan tämän loppumattoman Kolmårdin metsän takana. Savusiko siellä vielä epäjumalan alttari ihmisuhreineen, ja kuljetettiinko siellä vielä epäjumalien kuvia juhlasaatossa yli peltojen siemenen aikana? — Näin ajatteli Henrik ratsastaessaan suunnattoman Kolmårdin halki. Matkaseurue oli suuri, sillä kaikki Sveean miehet palasivat nyt kuninkaansa mukana kokouksesta. Kun ilta alkoi pimetä ja susien ulvonta rupesi säestämään pakkasen pauketta, kiirehdittiin hevosia ja niin päästiin erämaan matalaan yömajaan "sivuhuoneeseen". Sen oli joku uskova sielu rakentanut tänne keskelle mittaamatonta metsää levähdyspaikaksi matkamiehille. Ihmeissään astui Henrik majan korkean kynnyksen yli. Tässäkö piti heidän olla yötä — tähdet kiiluivat katon läpi ja nurkissa oli lunta. Mutta pian loimusi nuotio tuvan keskellä kivialustalla, ja sen suloisessa loisteessa syötiin illallinen. Ihmeeksi luisti keskustelukin tässä nuotion ääressä. Kuningas Eerikkin, joka alussa oli ollut kovin jäykkä, laski nyt leikkiä loppumattomiin ja oli hyvin ystävällinen Henrikille. Kardinaali Nikolaus oli kertonut Henrikille, että kun Eerik kuuli Sveean uuden piispan tulevan Clairvaux'sta, oli hän tehnyt aika tenän. — "Göötit pitäkööt clairvauxlaisensa ja heidän uudistuksensa, minä tahdon piispan oikein vanhaa tekoa", oli kuningas Eerik sanonut. Mutta kun Nikolaus oli sanonut, että Henrik on englantilainen, oli Eerik heti taipunut. Ja tässä he nyt yhdessä olivat. Miten hyvältä tuo Eerikin ystävällisyys tuntuikaan! — — —

Hetken vielä tarinoi miesjoukko iloisen valkean ääressä. Mutta sitten kellistyivät he yksi toisensa jälkeen tuoreelle havuvuoteelle nukkumaan. Viimeiseksi jäivät siihen kuningas Eerik, Henrik, Johannes ja Coppmannus. Vartijan askeleet kuuluivat ulkoa, ja Eerik kertoi, miten näissä suurissa metsissä joskus piileili rosvoja, jotka hätyyttivät matkamiehiä. Siksi piti olla varuillaan, ja siksi miehet nukahtivat keihäs kourassa. — Henrik olisi mielellään tahtonut kysyä, vieläkö Upsalan kullanhohtoisessa temppelissä uhrattiin epäjumalille, mutta ei hän sentään sitä tehnyt — sittenpähän näkee, kun sinne tulee. Viimein nukahti kuningas Eerikkin. Mutta kauan istuivat valveilla nuo kolme muukalaista jumalanmiestä puhellen niistä tehtävistä, jotka odottivat heitä tuolla suurien metsien takana.

Vielä havuvuoteeltaankin katseli Henrik kauan katon läpi loistavia tähtiä. Hevoset rouskuttivat jyviään, vartijain askeleet narisivat, ja silloin tällöin kuului suden ulvahdus. Hiilos hiipui. Henrik nukahti.

* * * * *