XIX. KAUKAISIA VIERAITA.
Sigtunan markkinoilla oli paljon väkeä. Kaksi vierasta purtta lähti markkinoitten päätyttyä pohjoiseen. Ja pian astui kolme matkamiestä Upsalan piispantuvan kynnyksen yli. Hämmästyneenä katseli piispa Henrik tulijoita. — Ketä he olivat? Mitä he etsivät? Vihdoin rohkaisi muuan miehistä mielensä ja alkoi: "Olemme tuolta itäisen meren ääriltä, Ahvenanmaaksi kutsutaan syntymäsaartamme. Kerran on heimomme jo kastettu, mutta uusi pakanuus meitä taas uhkaa, jos emme saa saarellemme pappia. Meillä on siellä puolivalmis kivikirkkokin Lembötessä, mutta Odinin tietäjä sen läheisyydessä nyt uhreja toimittaa. Kun kuulimme, että täällä on uusi piispa, tulimme pyytämään pappia saarellemme. Veisimme hänet jo mennessämme, merenkulkijat kun aina kyselevät, miksei ole pappia Lemböten levähdyspaikassa."
Henrik ei ennättänyt sanoa vielä mitään, kun toinen miehistä alkoi puhua. "Sama on meidänkin asiamme. Olemme vielä kauempaa, itäisen meren toiselta rannalta, Suomesta. Kastettuja on meilläkin paljon, mutta pappeja ei ole muita kuin yksi ainoa, valkohapsi vanhus. Nuoren papin mekin ottaisimme purteemme."
Henrik tunsi sydämensä sykähtelevän ilosta. Miten suureksi tuleekaan Herran viinimäki. Hän käski miesten levähtää ja riensi neuvottelemaan ystäviensä kanssa. Johannes ja Coppmannus innostuivat äärettömästi. Mutta kun ruotsalaiset papit ja kuningas Eerik saapuivat, laimeni innostus. — "Ei ole ensi kertaa, kun sinne pappia pyydetään", sanoi Eerik. "Mutta sen sanon, että henkensä kaupalla sinne lähteä saa. Ah, paljon on sinne mennehiä, mutta vähän palanehia. Meillä ei ole liikoja pappeja, ei." — — —
Samaa mieltä olivat muut, paitsi Henrik, Johannes ja Coppmannus. Mutta Henrik ei voinut lähteä, sillä tänä ensimäisenä kesänä piti hänen tehdä paljon matkoja niille seuduille, jonne talvella oli vaikeampi päästä kuin kesällä. Coppmannus ei myöskään voinut jättää työtänsä. Mutta Johannes! Osa hänen oppilaistaan oli jo vihitty papeiksi ja muut olivat lähteneet kotiseudulleen palatakseen talven tullen. Niin hyvin voisi Johannes mennä kesäajaksi Lemböteen ja palata talveksi Upsalaan. Ja Johannes oli valmis lähtemään. Kuningas Eerik kyllä yritti estää hänen lähtöään. Mutta Johannes vain hymyili, nousi vieraitten purteen ja lähti. Suomen miehet saivat kuitenkin ilman pappia palata, vaikka Henrikin into olikin ollut suuri. "Vielä minä teillekin papin lähetän", sanoi hän lohdutellen Suomen miehille, joita hän koko ajan oli mielenkiinnolla katsellut. Vihdoinkin oli hän omin silmin nähnyt tuon laulun ja sadun maan asukkaita.
Kesä kului. Henrik teki työtä melkein yöt päivät. Kun syksy alkoi sirotella kultalehtiään paimenten poluille, tunsi hän hiippakuntansa jokaisen kolkan, ja kansa tunsi hänet.
Suurta iloa Henrikille tuotti isä Bernhardin kirje, joka saapui syksyn tullen matkamiesten mukana. Syvästi liikutettuna luki Henrik noita koukeroita, joita vanhus vapisevalla kädellään oli piirtänyt. Henrikin ei pitäisi peljätä, ei murehtia, Jumala on voimakas, Jumala on rakkaus. Hän — isä Bernhard — tunsi itsensä hyvin väsyneeksi, tunsi loppunsa lähenevän, siksi tahtoi hän vielä kerran siunata rakasta poikaansa Henrikkiä ja rukoilla siunausta hänen työlleen. Niin kirjoitti tuo suuri apotti.
Syksyn kuluessa luki Henrik uudestaan ja uudestaan tuon rakkaan kirjeen, ja aina se täytti hänen sielunsa pyhällä ilolla. Mutta tuli sitten päivä, jolloin ilo pakeni Henrikin sydämestä. Se oli päivä, jolloin Upsalan piispantaloon tuli taas kaukaisia vieraita, ei pappia pyytämään kuten keväällä, vaan ilmoittamaan, että Johannes ei palaa milloinkaan — hän oli jo lähtenyt ijäisyyden matkalle. Odinin tietäjä oli hänet salaa surmannut.
Henrik sulkeutui huoneeseensa. Isku tuli liian äkkiä, ja se oli kova. Ensin oli hän murtua murheeseen. Mutta sitten hiipi hänen sieluunsa epäilyksen kyy. Mitä, eikö Jumala tahtonutkaan suojella omiaan. Herran viinimäessä on muutenkin liian vähän työmiehiä, miksi Hän antaa pahan voittaa! — Yhtäkkiä nousi hänen sieluunsa sitten koko syytösten sarja. Miksi ei hän estänyt Johanneksen lähtöä? Miksei hän kuunnellut Eerikin varoitusta? Ja syystuuli alkoi heti vonkua nurkissa: Sinun syysi, sinun syysi, kurja mies! Kauhistuneena pakeni Henrik rukouskammioonsa. Koko elämän syysarja painoi hänen olentoaan. Koko yön oli hän polvillaan Ristiinnaulitun edessä, ja hänen sielunsa kamppaili kuoleman hädässä. Mutta kun aamu vaikeni, nousi hän tyyneenä ja vakavana. Hän oli saanut voiton. Varmoin askelin hän astui sanantuojien luo ja sanoi totisena: "Yhden papin te vielä saatte saarellenne." — Ja koko hänen olentonsa huokui lujuutta ja päättäväisyyttä.