Kesäilta oli lämmin, sanomattoman lämmin. Henrik istahti kivelle Lemböten kirkon seinämälle. Käki kukkui jossakin kauempana, ja lokit leijailivat meren yllä. Henrikin katse solui verkkaan mäen metsäistä rinnettä alas merelle, josta nousi suolan voimakas tuoksu. Tuossa hänen edessään kummulla oli mahtava merimerkki, joka näkyi kauas ulapalle. Tuolla oli pakanoitten pyhä lähde ja sen ympärillä pyhä lehto, jossa Odinin tietäjät vuosisatoja olivat asustaneet. Tässä hänen vierellään oli Lemböten kivinen kirkko valmiina, ihan valmiina. Ja sunnuntaitunnelma täytti Henrikin sielun. Kirkko oli hänen saapuessaan ollut vain päätykohokkeja ja kattoa vailla. Mutta kokonainen kuukausi heiltä sentään meni, ennenkuin kirkko oli valmiina, vaikka ponnisteltiinkin yötäpäivää. Odinin tietäjää ei oltu kuultu, eikä nähty, vaikka seudun asukkaat varmoina vakuuttivatkin:
"Ken kirkkoa korjaa,
Sen tietäjä surmaa.
Ken kirkkoa kattaa,
Sen tietäjä kaataa."
Ja niin oli kansa peloissaan, ettei kukaan uskaltanut tulla heitä auttamaan, vaikka monen mieli teki. Yksin teki Henrik miehineen työtä, ja valmiina on nyt kirkko. Sitä ihmiset vain suuresti ihmettelivät, ettei Odinin tietäjä ollut heidän työtään keskeyttänyt. Ja eilen, kun ensi kerran pidettiin jumalanpalvelus uudessa kirkossa, oli se ääriään myöten täynnä kansaa, jo aikaisemmin kastettua kansaa. Monta kauempaa tullutta oli hän kastanut ja jatkanut opettamista vielä tänään koko aamupäivän. Oi, täällä oli muokattu maa Herran kylvölle. — Johannes, Johannes ja te muut, teidän kylvöänne saan minä niittää! Miksi pitääkin minun aina astua tasoitettuja teitä. Miksi Herra minua säästää, vaikka olen näin nuori ja voimakas? Ehk'ei sieluni ole vielä niin kirkas, että Herra voisi minua käyttää vaikeisiin tehtäviin! Herran miesten on aina täytynyt paljon kärsiä. Mutta minä! — Oi, Jumalani, sinä tiedät, että sieluni aina värisee, kun muistan lapsuuteni vihreitä vuoria. — — —
Askeleita kuului metsästä, ja Henrik heräsi mietteistään. Siinä astui hänen luokseen pitkä, rohdinpaitainen mies, jonka harmaa tukka valui alas harteille ja parta ulottui polviin. Mies pysähtyi ja katseli tutkien Henrikkiä. Vihdoin hän virkkoi suorasukaisesti: "Olen Odinin tietäjä. Tahdotko kastaa minutkin?"
Henrik vavahti. Välähdyksenä lensi häneen ajatus huutaa luoksensa miehet, jotka häärivät verkkojensa ääressä rannalla. Mutta samassa hän muisti, että Jumala on toki suurempi kuin Odinin tietäjä. Tyyneesti hän sentähden vastasi: "Sinua on mainittu ristin suurimmaksi viholliseksi. Viime vuonna surmasit Kristuksen uskollisen palvelijan, Johanneksen. Kuinka tulet nyt pyytämään kastetta?"
Tietäjä: "Olen saanut kokea, että Kristus on suurempi kuin Odin."
Henrik: "Kuinka sen olet kokenut?"
Tietäjä: "Keväällä, kun tulit tänne, kävin monena yönä tuon kivirakennuksen luona särkeäkseni, mitä te olitte päivällä rakentaneet. Mutta kivet tuntuivat liikkumattomilta, ja jos jonkun irti sain, putosi se aina päälleni, loukaten minua. Silloin päätin surmata sinut. Lähestyin yöllä majaasi, mutta silloin tarttuivat jalkani maahan. En voinut ottaa askeltakaan eteenpäin, takaisin kyllä pääsin. — Tästä minä tiedän, että Kristus on suurempi kuin Odin."
Henrikin sydän tulvehti ilosta, kuullessaan miten ihmeellistä huolta
Jumala oli pitänyt hänestä. Kuinka tuli hänen osakseen tämä armo!
Jumala, Jumala, kaikkivaltias Jumala!
Kauan puheli sitten Henrik Odinin vanhan tietäjän kanssa. Ja kun suvinen yö levitti hämärhuntunsa yli aukean meren ja vihreän maan, kastoi Henrik Odinin tietäjän vanhan uhrilähteen reunalla.