Kulona kulki sanoma tästä yli seudun, ja iki-ihmeissään tulivat ihmiset omin silmin katsomaan, kuinka Odinin vanha tietäjä päivät päästään kuunteli Henrikin opetusta.

Lemböten tuulensuojaiseen satamaan poikkesi usein kauppalaivoja, milloin tuuli oli epäsuotuisa tai milloin purjehtijat kaipasivat lepoa. Juuri näitä merenkulkijoita varten olikin tänne ensin saapunut pappi. Sattui taaskin tulemaan kokonainen laivue. Ja nämä matkamiehet kertoivat samaa, jota niin monet muutkin olivat kertoneet, että tuolla kaukana idässä oli saari, jonne poikkesi vielä paljon enemmän merenmatkaajia kuin tänne Lemböteen. Siellä on aina kaivattu pappia. Siellä, jos missään, on Jumalalle otollinen työmaa.

Henrik vietti koko yön valvoen. Uusi, ihmeellinen ajatus täytti hänen sielunsa. Kun aamu sarasti, oli hän tehnyt päätöksensä. Hän lähetti kuningas Eerikin miehet kauppalaivueen mukana takaisin Sveeaan. Sitten hän vihki Odinin tietäjän ja kaksi nuorukaista, joita hän oli opettanut, papeiksi. Odinin vanha tietäjä jäi Lemböteen merenkulkijoille sielunpaimeneksi. Mutta nuorukaiset lähtivät kauemmas Ahvenanmaalle herranpalvelijoiksi.

Henrik aherti aamusta iltaan. Oli saapunut laiva, joka oli matkalla itään, ja Henrik oli päättänyt nousta siihen. Mutta sitä ennen piti hänen saada valmiiksi tärkeä työnsä. Lemböten kirkon seinämällä oli suuri kivilaatta. Henrik kalkutteli siihen viimeistä kirjainta. No, nyt se oli vihdoinkin valmiina. Hän astui pari askelta taaksepäin tarkastellen kiven latinankielistä kirjoitusta. Hitaasti hän luki rivi riviltä:

"Minä Liudolf laskin Jumalan avulla kirkon perustuksen. Minä
Hiltin-Johannes rakensin perustukselle meidän Herramme avulla. Minä
Johannes jatkoin… Minä Henrik valmistin kirkon Kristuksen erikoisen
rakkauden suojelemana."

Henrik nyökkäsi päätään ja virkkoi: "Hyvä on. Tuosta saavat tulevat polvet lukea, kenen kautta Jumala on rakentanut tälle saarimaalle ensimäisen kirkon." — Sitten hän astui odottavaan laivaan. Odinin tietäjä — Lemböten uusi pappi — jäi rannalle kyynelsilmin katselemaan laivan loittonemista. Mutta Henrikin silmät lepäsivät itäisen ulapan autereessa. Mitä auennee hänelle tuon taivaanrannan takana. Yhäkö vain tasoitettuja teitä, vai joko vihdoinkin orjantappurapolku?

XXII. LAULU MERELLE.

Rannattomana avautui meri Utön edustalla. Jo toista vuorokautta raivosi hirvittävä myrsky. Henrik pysähtyi mäen töyräälle ja katseli kuohahtelevaa merta. Vuoren korkuisina nousivat vaahtoiset laineet meren synkästä sylistä ja syöksyivät vihasta pärskyen vasten kallioita. Ulvonta, pauke ja kaamea kumina täytti ilman, aivan kuin kaikki maailmanlopun raivottaret olisivat päässeet irralleen.

Henrik hengitti syvään. Tuo meri oli mahtava, sanomattoman mahtava. Ja uusi tunne täytti hänen sielunsa. Monet yksinäiset illat oli hän tällä aavojen ulapoiden saarella katsellut rannatonta merta, ja omituinen surumielisyys oli täyttänyt hänen olentonsa. Asuttu maailma tuntui häipyneen olemattomiin — hän oli kuin hyljätty lastu elämän aavalla merellä. Mutta nyt, tuo mahtava meri sai hänen rintansa uhkumaan nuoruutta ja elämää. Oi, hän oli nuori ja voimakas. Uljaana kuin merien kotka tahtoi hän nousta aina pilviin asti ja siellä laulaa laulun merelle, mahtavalle merelle. — Kerran lauloi hän lauluja nuoruutensa vihreille vuorille. Mutta nyt! Tuo mahtava meri ja valkeat kuohupäät herättivät uusia säveleitä hänen sielussaan. Oi, hän tahtoi laulaa laulun tuolle merelle, laulun niin suuren ja syvän, että vain meri sitä ymmärtää! — Henrik vavahti: "Sielunvihollinen", sanoi hän ja lähti kiireesti kohti ristiharjaista puukappelia, joka vastikään oli valmistunut. Hän astui pyöreäpuisen kynnyksen yli pihkantuoksuiseen kirkkoon ja polvistui alttarille. "Sielunvihollinen", läähätti hän tuskaisena. Vasta pitkän ajan kuluttua muodostui hänen rukouksensa sanoiksi: "Kristus, ristinmies, sielunvihollinen on käynyt minua kiusaamassa. Katso, minä seisoin myrskyisen meren äärellä ja näin siinä vain voimaa ja nuoruutta, ja tahdoin laulaa laulun vaahtoiselle merelle, jonka usva tuntui kantavan minut aina pilviin asti. Mutta se oli sielunvihollinen, joka minulle tuon kaiken kuiskasi. Armahda minua Kristus! Minä tiedän, että ken tuossa myrskyssä on jäänyt ulapalle, se on jäänyt sinne ijäksi. Minun olisi pitänyt rukoilla noitten onnettomien puolesta, mutta minäpä tahdoinkin vain laulaa laulun mahtavalle merelle ja nuoruuden voimalle, mikä tulvehti rinnassani. Kristus, ristinmies, anna minulle anteeksi! Toisten olen varuillani, ettei vihollinen saa vietellyksi sieluani. Tahdon pitää ylimääräisen paastopäivän ja muistella silloin Sinun sanomatonta kärsimystäsi. Ja myrskyn tauottua tahdon lähteä sinne, minne sinä olet viitoittanut tieni. Lähden Suomeen, laulun ikuiseen maahan. Tule tällekin matkalle turvakseni! Ihmeellisesti olet sinä, Ylimmäinen, siunannut työtäni. Lembötessä itse Odinin tietäjä taipui ristin edessä. Ja täällä! Valmis on tämä merenkulkijoitten kappeli, ja eilen sai papiksivihkimyksen nuori kalastaja, jota koko ajan olen opettanut. Kuinka vastaanottavaisia ovatkaan olleet näitten kaukaisten saarien yksinäiset asukkaat. Yhdellä kertaa kastoin koko Uhrimaan [Juuremaa, Jurma, Jurmo.]. Sinun armoasi se oli, Kristus. Kristus, sinun tiesi oli orjantappurainen, minua sinä kuljetat kukkaispolkua. Saan niittää, mitä muut ovat kylväneet. — Ole, Herra, minun turvani nyt ja ijankaikkisesti!"

* * * * *