Vastavihitty pappi, tuo nuori kalastaja, aikoi astua kirkkoon, mutta kun hän näki siellä piispan polvistuneena, vetäytyi hän hiljaa takaisin ajatellen: "Tuo jumalanmies ennätti ennen minua rukoilemaan myrskyyn joutuneitten puolesta. Ihmeellinen mies, kuukaudessa tekee hän enemmän kuin muut vuodessa. Kaikki saaret on hän kastanut, mutta isoäitini näkikin yöllä unissaan pyhien kruunun hänen päässään. Jumala itse on valinnut hänet aseenkantajakseen, kuten ennen Paavalin. Saa nähdä, kastaako hän Suomenkin yhtä pian kuin nämä kaukaiset saaret. — Jumalanmies hän on, sen me kaikki tiedämme." — — —
Seuraavana päivänä vaimeni myrsky. Henrik nousi silloin odottavaan uiskoon ja lähti Uhrimaan ja Korpoon kautta Suomeen.
XXIII. ENSIMÄINEN SAARNA SUOMESSA.
Koroisten markkinat olivat loppumassa. Hiljaisena kerääntyi kansa taivasalle pystytetyn alttarin ympärille. Odotus kuvastui kaikkien kasvoilta. Oli kyllä markkinoilla usein ennenkin ollut pappi, joka oli lukenut messun markkinaväelle ja siunannut ulapalle lähtevät laivat. Mutta nyt! Kerrottiin, että täällä oli vallan piispa, etelästä tullut, itse paavin tai Jumalan vihkimä. Se oli jo jotain tavatonta. Ja odotus muuttui jännitykseksi, kun Henrik piispallisessa puvussaan astui alttarille. Juhlallisen vakavana toimitti hän jumalanpalveluksen kaikkine messuineen ja rukouksineen. Mutta mitä ihmettä! Piispa ei poistunutkaan alttarilta messun päätyttyä, vaan katseli vakavana kuulijoitaan. Syntyi haudanhiljaisuus. Monen polvet vavahtivat, kun Henrik saaristolaisten kielellä, jota useimmat ymmärsivät, alotti:
"Rakkaat ystäväni! Mistä lienettekin kotoisin, läheltä tai kaukaa, suuri Jumala rakastaa teitä kaikkia, ihan kaikkia." — — Ihmiset tunkeutuivat lähemmäksi. Mitä, mitä ihmettä! He olivat tottuneet kuulemaan vain käsittämättömiä sanoja — Valkean Jumalan lukuja — mutta nyt he ymmärsivät joka ikisen sanan! Ja tuo kumma mies puhui heille, juuri heille, merienmatkaajille! Hämmästyneinä kuuntelivat miehet tuota voimakasta ääntä, joka aivan värisytti heidän sydäntään: "Moni teistä on palvellut kotoisia jumalia, uhrannut vainajille, merenhaltijoille, myrskynhengelle tai pyhille puille ja lähteille. Mutta, ystäväni, ei ole olemassa muuta kuin yksi Jumala, suuri ja mahtava. Hän on tehnyt taivaan ja maan, veden ja ilman, kasvit ja eläimet. Ja myöskin meidät ihmiset, sinut ja minutkin. Me olemme saaneet henkemme ja elämämme tuolta suurelta Jumalalta. Siksi me olemme Hänen sukuaan, olemme Hänen lapsiaan ja siksi hän rakastaa meitä ja tahtoo varjella meitä vaaroista. Katsos, suuri Jumala hallitsee koko maailmaa. Hänen kädessään ovat myrskyt ja päivänpaisteet, sateet ja tuulet, kesät ja talvet. Hänen kädessään on myöskin meidän kohtalomme. Hän rankaisee meitä, jos teemme pahoin. Mutta hän antaa meille siunauksensa, jos teemme oikein. Hän, suuri Jumala, merten ja myrskyjen herra, rakastaa meitä, rakastaa sanomattomasti. Oi, kuulepa nyt, kuinka äärettömän suuri on tuon Jumalan rakkaus: Näes, pahan valta maailmassa oli sanomattoman suuri. Kaikkien ihmisten olisi pitänyt sentähden syöksyä tuohon kauheaan kiirastuleen. Mutta suuri Jumala tunsi ääretöntä sääliä ihmisiä kohtaan. Siksi Hän päätti lähettää oman ainoan poikansa Kristuksen tänne maan päälle pelastamaan ihmisiä pahan vallasta. Ja Hän, Kristus — olethan kuullut Valkeasta Kristuksesta — tuli maan päälle, eli täällä ihmisen kaltaisena, siksi kunnes hän uhrasi oman henkensä pahan voittamiseksi. Niin suuri oli Jumalan rakkaus, että hän antoi uhriksi oman poikansa, uhriksi, joka sovittaa meidän pahuutemme. Niin rakasti Jumala meitä ja niin rakasti Kristus meitä, että hän iloiten meni kuolemaan, kun pahat ihmiset ripustivat Hänet ristille." — — —
"Olisinpa minä ollut siellä, olisin totisesti kostanut noille, jotka naulasivat hyvän miehen ristinpuuhun", huudahti muuan nuori mies. Mutta Henrik vastasi:
"Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra. — Se oli Jumalan tahto, että Kristus noin kärsi meidän pahuutemme sovittamiseksi. Kristus tahtoo, että me tulisimme yhtä hyviksi kuin Hän itse on. Kristus toi jumalanvaltakunnan, korkeuksien ajatukset, tänne maan päälle. Kristus osotti, kuinka pientä ja turhaa on tämä maallinen elämä verrattuna siihen elämään, joka odottaa sielua kuoleman jälkeen tuolla korkeuksissa suuren Jumalan luona. Tuota ihanaa paikkaa me nimitämme taivaaksi. Mutta sinne pääsevät vain ne, jotka uskovat suureen Jumalaan, rakastavat Valkeata Kristusta ja toisiaan. Ei riitä, että rakastamme ystäviämme, meidän tulee rakastaa myöskin vihollisiamme."
"Mutta minä vihaan Pitkäselkä-Eerikkiä, joka surmasi mun parhaan koirani", kuului taaskin ääni kuulijoitten joukosta. Ja Henrik vastasi:
"Silloin et ole vielä kelvollinen pääsemään tuonne kirkkauden maahan.
Koeta antaa anteeksi vihamiehellesi."
"Vai anteeksi vihamiehelle! Hulluko tuo piispa on! Kostamaan minua on aina neuvottu", mumisi taaskin joku. Henrik aivan kuin arvasi kuulijoittensa ajatukset ja jatkoi: "Sinun on vaikea antaa anteeksi, näen sen kasvoistasi. Kuule siis, mitä sinulle kerron: Kun pahat miehet olivat naulanneet Kristuksen puuhun, kärsi hän sanomattomia tuskia. Ja kuitenkin Hän rukoili ensi sanoikseen ristillä: 'Isäni, anna noille pahoille ihmisille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he ovat tehneet.' Niin rakasti Kristus vihamiehiään ja niin rakastaa Hän meitä kaikkia. Suurempaa iloa emme voi Kristukselle tuottaa, kuin että luovumme kaikesta pahasta ja tulemme Hänen palvelijoikseen. Silloin Hän antaa meille lahjaksi rakkautensa. Hän tekee meidät hyviksi. Hän ottaa meidät lapsikseen. — Ystäväni, kuka lienetkin, älä vastusta Kristuksen rakkauden kutsua! Tule Hänen omaksensa, tule vielä tänä iltana! Tuossa virtailee ohitsemme kirkas joki. Kuka uskoo Kristukseen ja luopuu pahoista hengistä, hänet minä kastan suuren Jumalan palvelijaksi. Oi, tulkaa ystäväni! Oi, tulkaa, kun Kristus itse teitä kutsuu!"